Tässä syksyssä on taas piisannut elämän rikkautta – arjen, juhlan ja oman mielen prosessiin heittäytymisen muodossa. Välillä meinaa pientä Elinaa ihan huimata, mutta niin sitä vain mennä porskutellaan eteenpäin. Kun välillä tuntuu, että omat voimat loppuu, on hyvä käpertyä taivaallisen Isän helmaan ja katsella vain ja ihmetellä.
Tänä syksynä omenoita tuli ihan valtavasti liki sata vuotta vanhoihin, korkeisiin omenapuihimme. Joka syksy täällä Hyömäessä toistuu jokseenkin seuraavanlainen elokuun loppupuolella alkava näytelmä: Yksi jos toinen taloyhtiön väestä käy pällistelemässä omenapuiden tilannetta – katsellaan läheltä ja kaukaa puita ja niiden hedelmiä. Yhdessä jaetaan havaintoja: Mikä puista lepää tämän vuoden, mihin puolestaan tulee paljon omenoita ja missä suurimmat ja hienoimmat yksilöt? Päivitellään tippuvien omenoiden määrää. Aloitetaan sitten maahan mädäntyneitten tai pudonneitten omenoitten kasaaminen puiden alta. Osa hyvistä maahan pudonneista kerätään ja tehdään soseeksi, loput viedään tunkiolle. Puiden alustojen siivoaminen on viheliäistä puuhaa: Kengän pohjissa on monen sentin kerros mädäntyneen omenan ja mullan sekoitusta. Usein ruohokin on ehtinyt kasvaa, ja omenoita on kaivettava sieltä myös käsin.
Sitten joku varaa ajan tutuksi tulleelle mehustusasemalle. Tänä vuonna meinasi mennä haastavaksi; sanoivat, että vain sata kiloa omenaa voidaan puristaa. Totesin, ettei tule mitään moisesta, koska meiltä tulee paljon omenoita. Vähän möksähdin ja aloin etsiä toiselle mehustusasemalle aikaa. Ennen kuin ehdin soittaa toisaalle, tutulta mehustusasemalta soittivat ja sanoivat: "Tuota noin, kyllähän me teidän porukka muistetaan, katos. Teillähän on yleensä niitä nuoria miehiä apuna. Ja tuota, kyllähän sinä sen edesmenneen sukulaispapankin kerran hoidit niin hyvin, että eiköhän tuo asia järjesty. Otetaan teidät lauantaina ja varataan kunnolla aikaa."
Mehustusta edeltävänä päivänä kokoontuu omenapuiden alle kaikki kolmen asunnon taloyhtiöstä kynnelle kykenevät. Onpa mukaan pyritty saamaan jo kotoa lentäneet nuorukaisetkin käyttäen hyväksi tuttuja keinoja: lahjonta ja kiristys sekä muuten tunteisiin vetoaminen. Sitten painotetaan, että ei ole mikään pakko, mutta jos kuitenkin pääsisitte.
Alkuun pääseminen on hivenen nihkeää. Muistutellaan toisiamme, ettei mädänneitä eikä lintujen hakkaamia saa laittaa mehustettavaksi meneviin. Maasta otetut pitää pyyhkiä froteepyyhkeeseen mahdollisista roskista. Tunnelma kohoaa yleensä sitä mukaa, kun kassit alkavat täyttyä omenoista. Pipot vinossa ja räkätippa poskella touhotamme menemään ja killistelemme toisiamme omenapuun oksien alta. Syntyy pareja, jotka toimivat tiimissä keräämällä samaan pussiin. Täysi kassi nostetaan sitten yhdessä mönkijän peräkärryyn. Puissa oleville Tarzaneille huudellaan ohjeita: "Ravista lujemmin!" "Koeta nousta oikean/vasemman puoleista haaraa hieman ylemmäs, siellä on isoja!" "Älä vaan putoa!"
Kun kolmekymmentä kestokassia omenoita oli kerätty ja tungettu autoihin, sanoi osalla poimijoista järki, että nyt olisi hyvä lopettaa. Osa intoili vielä jatkavansa aamusta, mutta Ilmojen Valtias puuttui onneksi peliin ja antoi aamuksi kaatosateen. Illalla, kun omenat on kerätty, on tullut tavaksi syödä yhdessä jotakin. Tänä vuonna ihana, vastikään vihitty nuoripari paistoi talkooväelle pizzoja pizzauunissa. Siinä sitten vaihdettiin ajatuksia omenoista ja elämästä. Illan aikana oli joukkoomme liittynyt rakkaita matkaystäviä avuksi ja iloksi. Toivatpa koneellistakin apua pienkuormaajan muodossa, mikä mahdollisti omenoiden keräämisen suoraan kassiin korkeammaltakin puista.
Mehustusasemalla on ihana vanhan ajan tunnelma. Vesipadan alla rätisee tuli ja puristin jyskyttää omenat mehuksi. Kokemuksesta kaikki tietävät oman paikkansa ja toimensa. Mehua tuli tänä vuonna enemmän kuin koskaan, reilut 385 litraa. Kannatti tutkailla puita, käydä keskusteluja omenasatoon liittyen, suorittaa povailuja omenamehun määrästä ja kerätä satoa. Taloyhtiön väen, jälkikasvun ja myös joidenkin rakkaiden läheisten pakkaseen saatiin omenatuoremehua, joka on Jumalan lahjaa sekin.
Jokunen viikko ennen omenasouvia saimme kokea myös juhlaa, kun tyttäremme häitä vietettiin Utön saarella. Perheemme siteestä tuolle Suomen eteläisimmälle pienelle saarelle olen avannut aikaisemmissa blogiteksteissäni nimellä Elämää Utössä osat 1–3.
Elokuun toiseksi viimeinen viikonloppu saaressa oli ikimuistoinen. Myrskylukemiin yltänyt tuuli puhalsi etelä–lounas-suunnassa kovasti mutta lämpimästi. Hääpari, koti- ja talkooväkeä oli saapunut jo pitkin viikkoa paikalle. Perjantai-iltana myöhään yhteisalus keikkui sysimustalla vaahtopäisellä merellä kohden Utön laituria ja toi paikalle juhlaväen. Eipä oikein sanat riitä kuvailemaan tunnelmaa ja iloa läheisistä rakkaista, jotka näkivät kaiken vaivan arvoiseksi saapua paikalle tekemään juhlaa. Hääpäivä oli kaunis ja aurinkoinen. Myrskysi kuitenkin niin kovasti, että taksiveneet eivät kulkeneet, ja hääpari ja pappi joutuivat jäämään alustavasta suunnitelmasta poiketen saareen yöksi ja lähtemään paluumatkalle yhdessä hääväen kanssa seuraavana päivänä lähtevällä yhteisaluksella. Kaikki iloitsivat, koska pappi oli todella mukava mies ja hääpari rakas ja ihana. Saimme olla yhdessä heidän kanssaan vielä koko illankin, eikä ollut kiire mihinkään. Juho-papille muuten kiitos vielä tätäkin kautta läsnäolostasi! Se oli meille merkityksellistä. Sinulle annettiin niin viisaita sanoja muistuttamaan meitä poloisia ihmisiä siitä, mikä on elämässä tärkeintä ja minkä varaan ihmisen sitä tulisi rakentaa. Usko ohjaa elämää eikä ole irrallinen osa sitä.
Kun juhlapäivä vaihtui yöksi, astuin ulos juhlarakennuksesta, Hembygsgårdenilta. Yö saaressa oli lämmin ja pimeä. Ainoana valona kuu ja aurinkokennovalot rakennuksen terassilla. Majakkakaan ei heitä valoaan saaren pohjoiselle puolelle, jossa kyseinen juhlatalo sijaitsee. Katuvaloja ei polteta lauantai-iltaisin, jolloin laiva tulee jo valoisan aikaan. Maitokärryjä työnnellessä makuupaikkaani kohti sydämestä nousi valtavan suuri kiitos Taivaan Isälle kaikesta hyvästä.
Blogit
Toimitus suosittelee
Viikon kysymys