Syksyyn liittyi aina tiettyä apeutta, ehkä vähän luopumistakin: oliko se luopumista kesän vapauden tunteesta vai huolettomista päivistä? Ehkä kummastakin. Siihen oli jotenkin niin tottunut, että ei sitä oikeastaan edes miettinyt. Niin vain tapahtui ja kuului olla – vielä täysi-ikäisenä, aikuisena ja vähän vanhempanakin. Vuosi vuodelta, syksy syksyltä tämä tutuksi tullut tunne, mutta samalla myös vieras ja ikävä, saapui. Nykyäänkin se tulee, jo haalistuneena, mutta kuitenkin kaikuja menneestä mukanaan tuoden.
Tarkemmin ajateltuna, ei tuo jokasyksyinen vieras tainnut mitään mukaan tuoda. Sen tuomiset olivat jo valmiina minussa, monin osin syvällä sisimmässä. Minussa osin kätkettyinä, osin ehkä piilotettuina, monin osin käsiteltyinä. Kuitenkin aina matkassani ja mukanani, muistoissa. Nykyään kulkevat jo kivuttomammin. Ja aika, sen kuluminen on ollut armollista – osaltaan himmentänyt pahimpia muistoja. Silti aina syksyn saapuessa elän muistot vahvimmin, vaikka tunnen ne muulloinkin.
Vapautta, voi miten sitä odotin yläasteen viimeiset vuodet. Vapautta, joka siinsi kaukaisuudessa. Aina en edes erottanut sitä horisontista – niinä päivinä, kun sumu peitti näkyvyyden. Varsinkin silloin odotin, ja yritin jaksaa uskoa sen vielä koittavan. Yhdeksännen luokan keväällä se vihdoin koittaisi. Sinne saakka minun pitäisi jaksaa. Silloin saisin sulkea tämän koulun oven ja kaiken kouluun liittyvän. Lopullisesti ja iäksi. Koskaan en niihin enää palaisi. Peruskoulun päättötodistus kädessä tuo vapauden tunne oli niin voimakas, että sitä tunnetta on vaikea kuvata. Kaikki ikävä jäisi nyt taakse. Onneksi siinä hetkessä en tiennyt, että taakse jäävän koulun oven joutuisin vielä kerran avaamaan ja perille saakka.
Kouluelämä oli ollut kovaa, etenkin välitunnit ja varsinkin pitkät ruokavälitunnit. Samoin aamut, kun linja-auto oli koululla jo hyvissä ajoin. Ne olivat pahimpia. Minulle hiljaiselle ja ujolle oppilaalle koulu oli muuttunut päivittäin toistuvaksi painajaiseksi, sotatantereeksi ja taistelukentäksi. Ja sitä sotaa riitti; hengähdystaukoa suotiin vain perjantai-iltana ja lauantaina, myös loma-ajat antoivat odotettuja taukoja. Sunnuntai-iltana ajatukset kääntyivät taas aamulla jatkuvaan sotaan. Hetkeksikään en voinut herpaantua, ja jatkuva varuillaan olo söi valtavasti voimia. Pahimmillaan kiusaajat eivät antaneet rauhaa koulupäivän yhdelläkään välitunnilla.
Vuosia jatkuneena, kiusaamiskierteeseen ajautuneena, tunsin olevani todella umpikujassa, syvällä kiusaamisen suossa. Muistan vielä tilanteen, kun ajattelin, että minua ei kukaan ihminen voi enää auttaa. Jo aiemmin häpeä kiusaamisestani oli estänyt puhumasta asiasta kotona, tai kenellekään koulun aikuiselle. Tuli sellainenkin tilanne, jossa opettaja oli kuulemassa kiusaamistani, mutta jätti jostain syystä puuttumatta siihen. Musertava tunne vahvisti pelkoni, että kukaan ei voi tähän puuttua tai ainakaan lopettaa sitä. Se oli jonkinlainen taitekohta, jolloin ymmärsin jääneeni täysin yksin. Kun pahimpina epätoivon hetkinä en enää muuta voinut, niin ristin käteni tai huokasin Taivaan Isän puoleen, että hän antaisi voimia taas tähän päivään. Näissä hetkissä rukouksesta tuli tärkeä selviytymiskeino.
Vuodet vierivät; nuoruus, seurustelu ja avioliitto, perheen perustaminen ja lasten syntymät. Vaimolleni kerroin koulukiusaamisesta jo varhain, ehkä jo seurusteluaikana. Hän kuunteli ja tuki minua asiasta puhuessani. Monesti en myöskään tahtonut puhua, muistot olivat liian raskaita ja kipeitä. Oli helpompi olla ja elää, kun muistoille ei antanut sijaa. Ja miksi olisin antanut, sillä en myöskään kokenut niiden häiritsevän arkea, tai vaivaavan liiaksi mieltäni ja minua. Kuitenkin suru painoi. Suunnaton yksinäisyyden tunne saartoi välillä mielen, vaikka ympärillä olisi ollut paljon ihmisiä. Viimein, kun vanhimmat lapset lähestyivät yläasteikää, ymmärsin, että nyt oli aika avata koulun ovi vielä kertaalleen. Ajattelin tuolloin, että jos omat kokemukset ovat käsittelemättä, ja lapseni kohtaisivat koulukiusaamisen uhrina tai tekijänä, olisiko minusta silloin toimimaan aikuismaisesti?
Terapeutti oli kokenut ja sydämellinen ihminen, silti puhuminen ja asioiden läpikäyminen teki kipeää. Välillä jopa niin, että kaduin päätöstäni lähteä käsittelemään asiaa. Joskus, kun puhuminen sattui liikaa, edettiin kirjoittamalla. Vähitellen, kerta kerralta ja pala palalta, rikottuja vaiheita parsittiin. Vapauttava oli se hetki, kun koko asiaan liittyvä ikävä taakka ja häpeän viitta oli poissa. Tiesin ja tunsin, että tämä matka oli kannattanut.
Tänä syksynä tiedän, että syksyyn liittyvä häivähdys apeudesta ei johdu syksystä, vaan liittyy muistoihin kouluvuoden alkamisesta. Haavat paranevat, mutta arpi jää. Samoin jäävät muistot. Ne haalistuvat, ja samalla säilyvät. Tänä syksynä koulut ovat taas alkaneet. Millaisia koulumuistoja alkaneen lukuvuoden oppilaat ovat taltiomassa elämäänsä? Tähän meistä jokainen voi varmasti osaltaan vaikuttaa. Näkökulmaa voimme laajentaa yli omien lasten ja nuorten, ottaa vastuuta laajemminkin. Kysymällä, keskustelemalla sekä puuttumalla: laskemalla kiusaamisesta kertomisen kynnys ihan alas, lapsen ja nuoren tasolle. Se on välittämistä ja lähimmäisestä huolehtimista. Vastuunkantamista siitä, ettei kukaan jää yksin.
Siihen itsekin taitoa pyytäen.
Blogit
Toimitus suosittelee
Viikon kysymys