Lie­kö osa luo­vaa luon­net­ta­ni, et­tä olen herk­kä ja ais­tin hel­pos­ti eri­lai­sia tun­ne­ti­lo­ja ja tun­neil­mas­to­ja. Em­pa­ti­a­tai­dois­ta­ni on ol­lut pal­jon hyö­tyä niin äi­din roo­lis­sa, ih­mis­suh­teis­sa kuin myyn­ti­työs­sä. Kun tun­to­sar­vet ovat her­kät, on hel­pom­pi tun­nis­taa toi­sen ih­mi­sen tar­peet ja an­taa ti­laa sil­le, et­tä toi­nen saa ol­la oma it­sen­sä.

Tun­ne­herk­kä­nä ih­mi­se­nä on kui­ten­kin ol­lut ki­pe­ää koh­da­ta haas­tei­ta ih­mis­suh­teis­sa. Vaik­ka kaik­kien ih­mis­ten kans­sa aja­tuk­set ja toi­min­ta­ta­vat ei­vät voi kos­kaan täy­sin koh­da­ta, tä­män hy­väk­sy­mi­nen ei ole ol­lut help­poa. Raa­mat­tu ke­hot­taa mei­tä tu­le­maan toi­meen kes­ke­näm­me:

"Ol­kaa kes­ke­nän­ne yk­si­mie­li­siä. Äl­kää pi­tä­kö it­se­än­ne mui­ta pa­rem­pi­na, vaan aset­tu­kaa vä­hä­o­sais­ten rin­nal­le. Äl­kää ol­ko omas­ta mie­les­tän­ne vii­sai­ta. Äl­kää mak­sa­ko ke­nel­le­kään pa­haa pa­hal­la, vaan pyr­ki­kää sii­hen, mikä on hy­vää kaik­kien sil­mis­sä. Jos on mah­dol­lis­ta ja jos teis­tä riip­puu, elä­kää rau­has­sa kaik­kien kans­sa." (Room. 12:16–18.)

Raa­mat­tu an­taa kui­ten­kin myös pie­nen loh­du­tuk­sen: mi­kä­li se teis­tä riip­puu. Teks­tis­sä vii­ta­taan sii­hen, et­tem­me voi ai­na it­se vai­kut­taa ih­mis­suh­tei­siim­me tai ih­mis­ten vä­lil­le syn­ty­viin konf­lik­ti­ti­lan­tei­siin.

Vuo­sien kart­tu­es­sa elä­män­ko­ke­muk­set ovat muo­van­neet mi­nua ih­mi­se­nä. Ko­ke­mus­ten myö­tä myös ar­vo­ni ja ta­pa­ni toi­mia ovat muut­tu­neet. Muut­tu­es­sa­ni olen huo­man­nut, et­tei­vät kaik­ki ih­mis­suh­tee­ni ole säi­ly­neet en­nal­laan. Jos mi­nul­la on ai­em­min ol­lut vai­keuk­sia esi­mer­kik­si ra­jo­jen aset­ta­mi­ses­sa, omien ra­jo­je­ni vah­vis­tu­mi­nen on saat­ta­nut aset­taa ih­mis­suh­tee­ni ko­val­le ko­e­tuk­sel­le.

On myös ol­lut ai­ko­ja, jol­loin en ole osan­nut tai us­kal­ta­nut sa­noit­taa omia aja­tuk­si­a­ni. Olen saat­ta­nut ais­tia, et­tei­vät mie­li­pi­tee­ni ole ol­leet toi­vo­tun­lai­sia, ja sik­si olen jät­tä­nyt ne sa­no­mat­ta. Kun olen tul­lut it­sel­le­ni mer­ki­tyk­sel­lis­ten asi­oi­den ää­rel­le ja on ol­lut ai­ka tuo­da omat nä­ke­myk­se­ni esiin, lop­pu­tu­los ei ai­na ole ol­lut se, mitä olin toi­vo­nut.

Ajat­te­len, et­tä osa ih­mis­suh­teis­ta kes­tää ih­mi­se­nä muut­tu­mi­sen, mut­ta osa mu­ren­tuu muu­tok­sen al­la. Tah­dos­ta ja yrit­tä­mi­ses­tä huo­li­mat­ta yh­teis­tä ym­mär­rys­tä ei ai­na löy­dy. Sil­loin on tär­ke­ää jos­kus ot­taa etäi­syyt­tä ja an­taa sii­hen myös toi­sel­le ti­laa.

On ole­mas­sa vaa­ra, et­tä kär­jis­ty­vät eri­mie­li­syy­det al­ka­vat hil­jal­leen na­ker­taa myös hen­ki­lö­koh­tais­ta us­koa. Sil­loin toi­von nä­kö­a­lan si­jaan mie­leen hii­pi­vät hel­pos­ti epä­toi­vo ja epäi­ly. Jos­kus olen jou­tu­nut ot­ta­maan etäi­syyt­tä asi­ois­ta, jot­ta ne oli­si­vat ajan kans­sa voi­neet aset­tua ja tul­la so­vi­tuik­si.

So­vin­to vaa­tii mo­lem­mil­ta osa­puo­lil­ta nöy­ryyt­tä – myös sen hy­väk­sy­mis­tä, et­tei yh­teis­tä ym­mär­rys­tä ai­na löy­dy. Tär­kein­tä ei lo­pul­ta ole se, et­tä tu­lem­me kaik­kien kans­sa täy­del­li­ses­ti toi­meen täs­sä ajas­sa, vaan se, et­tä jo­kai­nen meis­tä voi­si säi­lyt­tää hen­ki­lö­koh­tai­sen, sy­dä­mes­sä elä­vän us­kon.

Voim­me ris­tiä kä­tem­me tois­tem­me puo­les­ta ja toi­voa siu­naus­ta ja var­je­lus­ta elä­määm­me. Ai­kam­me on ra­jal­lis­ta, ja sik­si on ar­vo­kas­ta kes­kit­tyä tär­keim­piin asi­oi­hin: oma­koh­tai­seen us­koon, ih­mis­suh­tei­siin ja lä­heis­ten tar­pei­siin – nii­hin, jot­ka lo­pul­ta mer­kit­se­vät eni­ten ja kan­ta­vat sekä mei­tä it­se­äm­me et­tä lä­hei­si­äm­me.