Vuosi sitten poikamme ilmoitti muuttavansa perheensä kanssa työhuoneeseemme talon rakentamisen ajaksi. Eihän siinä muu auttanut kuin ruveta tyhjentämään huonetta.
Vuosikymmenien aikana tavaraa oli kertynyt jos jonkinlaista. Huonekalut olivat työpaikalta haalittuja. Olin jo varmaan 20 vuotta aikonut ruveta niitä kunnostamaan, mutta nyt jouduin rahtaamaan pääosan Ruskoon kaatopaikalle.
Ja mitä tehdä kymmenille mapeille? Mapit olivat pääosin hyväkuntoisia, mutta niitä ei huolita juuri mihinkään. Entä sisältö? Opiskeluaineistot 45 vuoden takaa ovat ehkä jo vanhentuneet. Entä työpaperit viideltä vuosikymmeneltä? Matkoilta oli jäänyt mukaan monenlaista muistoa. Entä käytetyt jouluiset lahjapaperit? Kaapillinen dioja pakattiin matkalaukkuihin ja siirrettiin toiseen kamariin.
Sitten vielä elämämme kuitit ajalta, jolloin kaiken sai paperilla. Löytyipä esimerkiksi kuitti kaivuutyöstä, jonka oli tehnyt vävypoikamme pappa. Vävypoika ei ollut tosin silloin vielä syntynytkään.
Jotenkin huone saatiin tyhjäksi ja poika perheineen pääsi muuttamaan. Alkoi kolmen sukupolven yhteiselo.
Aikoinaan erityisesti maalaisympäristössä ylisukupolvisuus oli yleistä. Isovanhemmat auttelivat talon töissä ja saivat sitten huolenpitoa, kun voimat alkoivat ehtyä. Asumistapa on antoisa, mutta toisaalta vaativa.
On hyvä, jos tilaa on sen verran, että voidaan olla yhdessä, mutta tarvittaessa löytyy myös omaa rauhaa. Yöt saimme nukkua rauhassa, kun mahdolliset lasten itkut eivät kuuluneet seinien läpi. Jonkin verran täytyi omista tottumuksista antaa periksi. Esimerkiksi olimme tottuneet sammuttamaan aina kaikki ylimääräiset valot. Nyt kolmevuotias tuli aina aamulla ja sytytti kaikki mahdolliset lamput, eikä suostunut niitä sammuttamaan. Vettä ja sähköä kului, kun pyykinpesu- ja astianpesukone pyörittivät ohjelmaa useaan kertaan joka päivä. Toisaalta kun kerran palasimme mökiltä, silla aikaa oli tehty talossa vesijohtoremontti, josta olin haaveillut jo vuosia.
Talomme pitkäaikainen asukas, kissa, ei ole oikein tottunut pieniin lapsiin. Koko vuosi saatiin varjella lapsia ja kissaa yhteentörmäyksiltä. Onneksi mitään vakavampaa ei sattunut.
Yhteisasumisesta oli molemminpuolista hyötyä. Rakentajien oli helppo jättää lapset isovanhemmille hoitoon, kun molemmat olivat rakennuksella tai oli muuta menoa. Ruokaa tehtiin yhdessä ja viikkosiivouksetkin sujuivat nopeasti. Ja kissalle löytyi hoitaja, kun lähdimme mökille.
Lasten kehitystä oli huikea seurata. Isompi taisi saada välillä sosiaalisen ähkyn, kun kaikki sedät, tädit ja isovanhemmat halusivat kuulla kolmevuotiaan mahtavia juttuja. Nuorempi oli tullessaan kuukauden ikäinen vauva. Lähtiessään hän juoksenteli varpaillaan pitkin taloa ja tyhjensi kaikki mahdolliset kaapit.
Kun olimme jatkuvasti läsnä, pikkuiset taisivat kiintyä meihin aika tavalla. Isomman suusta kuului monta kertaa päivässä: ”Pappuli, tuu leikkii!” Ja niin sitä leikittiin. Tuunattiinpa vanhoja edellisen sukupolven lelujakin uuteen kukoistukseen. Välillä juostiin uunin ympäri. Kirjoja ehdittiin lukea moneen kertaan. En tiedä oliko hyödyllistä, mutta papan kännykästä löytyi sukellusveneitä, lentäviä autoja ja avaruusraketteja.
Nuorempi juoksi muutamia kymmeniä kertoja päivässä syliin hokien "pappa, pappa". Se oli hänen ensimmäinen ja ainoa sanansa meillä asuessaan. Kolme viikkoa muuton jälkeen tavatessamme pappa-sana oli jo unohtunut. Tilalle oli tullut sana "äiti".
Blogit
Luetuimmat
Toimitus suosittelee
Viikon kysymys