Mauno Kinnunen
Mauno Kinnunen
Suviseurat siintävät jo horisontissa, vain jokunen viikko enää jäljellä! Mielessäni niitä tähyilen ja perheemme kenttäruokailua funtsailen. Saatan sahata oksan altani pois, mutta jatkanpa silti. Jos tämän loppuun luet ja minut ruokajonossa tunnistat, päästä ohi. Pliis!
Pienemmällä perheellä suvisruokailu meni siihen tyyliin, että lompsittiin nälkäisenä ruokakatoksen jonoon, ja siitä sitten useiden tarjottimien avulla kiikutettiin eväät ulkopöytiin. Usein homma toimi oikein mukavasti, saimmehan samalla olla hengellisen evään kuulossa. Suviseurojen erityispiirrehän on se, että uskon sanoma ja taivaslaulut saavuttavat lähes joka paikan, olet sitten ruoka- tai vessanpöntölle jonottamassa. Ja kun tahti on jonon tahti, niin siinä on hyvä kuunnella. Vierusihmisenkin kanssa saattaa aueta hyvät keskustelut, jopa ikimuistoiset.
Isolla perheellä ruokajonossa on usein haasteitakin. Osalle iskee tylsyys, aurinko korventaa niskaan ja vessahätäkin saattaa vaivata. Kun lopulta ruokapöytä on mattonaan tarjottimiamme, alkaa melkoinen lahjakääreiden availu. Tiedäthän, kun on kymmenkunta pillimehua, juustokäärettä, lötrölautasta ja voinappia, ja kesätuuli antaa omaansa, niin vaatii jo jonkinlaista lahjakkuutta, ettei muoviroskien pilvi tee hetkellistä auringonpimennystä seurakansan ylle.
Onhan se toki meilläkin osa ruokailusta tapahtunut vaunussamme. Suviseuroissahan on litramyyntipisteet, joista on mahdollista ostaa useampaa ruokalajia ja pikkuämpäreitä. Kun höyryävän lihasaavin ääreen pääset, näytä sitä sormella ja sano:
–Tota kolme litraa.
Kassan kautta vaunulle, ja keittoa lautaselle. Toimii.
On monia kokemuksia siitä, kun matka vaunulta isolleteltalle on ollut pitkä ja vaiheikas. Lähinnä suurin syy matkan hitaudessa ovat vastaan tulevat tuttavat. Eihän sitä malta olla pysähtymättä, jos viime tapaamisesta on ties kuin kauan. Kun viimein on päästy keskusalueelle, on nälän merkkejä jo ilmassa. Lähdepä siinä sitten jonottamaan tarjotinversiota. Ei kiitos. Entä ämpäriversio, ja porukan kanssa takaisin vaunulle syömään? Milloinkahan ollaan perillä? Ei kiitos.
Nälkänurkkaan toistuvasti ängetty isäihminen saattaa yllättää kekseliäisyydellään mahaansa miellyttääkseen. Niinpä Suviseurojen päiväohjelmamme on kulkenut vuosien ajan helpompaa latua. Ruokailumme on rentoa hengailua vailla jonotusta – ainakin melkein – ja ruskea nuhju olkalaukkumme komeilee kaiken keskiössä. Kurkataanko sinne? Joo, kohta!
Tulevien Suviseurojen päivät menevät meillä jälleen tähän tapaan, jos Jumala suo: Aamulla pienessä vaunussamme ja sitä piirittävissä useissa teltoissa alkaa maan vetovoima häviämään, ja porukka kömpii aamutoimia ja -palaa kohti. Erilaisten seurakuulumisten ja lähtöselvitysten jälkeen porukka alkaa hajaantua uuteen päivään. Saattaa olla jo keskipäivä, kun vaimoni ja kourallinen pienimpiä seuranani aloitamme matkamme seuratelttaa kohti. Onhan ruskea kassi mukana?
Seurakenttä on usein melko varjoton, joten pystytämme sinne pienen laavun. 2x3-metrinen muovipressu, tai joskus isompikin, viritellään rattaiden ja keppien avulla lokoisaksi lepopaikaksi. Maakiiloiksi taivutetut rst-harjateräkset. Olet ehkä joskus nähnyt sen. Ruma kuin mikä, suorastaan risumaja yrttitarhassa! Vaan siinäpä on hyvä aikuisenkin olla varjossa, levätä, pitää koipia vaaterissa, kuunnella puheita ja jututtaa tuttavia.
Kun nälkä on, otetaan ruskea kassi esiin. Sieltä kaivetaan kertakäyttöiset lautaset, lusikat ja mukit. Kauhaa myös tarvitaan ja paperia roiskeiden kuivaamiseksi. Lastenrattaista napataan mehukanisterillinen vettä, ja kun mukana on myös kuivattua leipää, niin ei kun piknikille! Hetkonen, mistä ruoka? Jonottamatta?
Suurperheen ruokahetki on kumminkin vaatinut muutaman valmistelevan sanan. Aamukeskustelulla ja Whatsappin perheryhmällä on tavoiteltu nälkäisiä:
"Ruoka on klo 14 laavulla siinä pikakahvin vieressä. Ketkä tulee? Mitä syödään?"
Kun tulijat, ruokalajit ja litramäärät on selvitetty, homma on ruokaa vaille valmis. Usein joku nuoristamme on ihanasti auttanut siinä kohtaa, käynyt ämpärikeikan ja ruoka on tullut pieniä kaitsevien vanhempien äärelle kuin manna taivaasta! Toisinaan jonoon on mennyt joku alakoululainen ja kun sijaisjonottaja on edennyt litramyynnin suuaukon liepeille, joku meistä isommista on mennyt hoitamaan homman loppuun.
Piknikissä on se etu, että porukkajonottamista ei ole lainkaan, eikä tarvitse rampata vaunun ja kentän väliä. Aamupäivällä kentälle, siellä ruumiin ravinto ja illalla vaunulle nukkumaan. Vipeltävät kintut saavat säntäillä omaan tahtiinsa ja kun ruoka on, he tulevat luoksemme syömään. Jos jollain kaatuu maito tai lohikeitto, kuiva maa imee. Ah, mikä huolettomuus!
Seuraorganisaatiota täytyy kyllä kehua, että palautteiden ja kokemusten perusteella ovat kehittäneet litramyyntejäkin. Sieltä on jo vuosia saanut ostettua ruokailuvälineitä, maitoa ja niin edelleen, jolloin mitään ei tarvitsisi raahata mukana. Nuuka ottaa kumminkin kotoa ja vara ei venettä kaada, jos Suviksissa tulisi toimituskatko. Vaikka itselläni on gluteeniton ruokavalio, siitäkään ei tule murhetta – litramyynti toimii ja myy lautasellisiakin. Jos muu perhe haluaa spagettia, itse voin ostaa lautasellisen riisipuuroa. Siinä se hyvin kulkee ruokaämpärin kantena!
Räks! Mikä on se oksa, jonka sahasin altani poikki? No, tuossapa sen sulle kerroin! Katsos, jos tätä lukee kovin moni perheellinen ja suviskenttä on tästä eteenpäin täynnä laavuja ja piknikporukoita, niin onhan minun hankalampi käyskennellä siellä. Ja jos ämpäriruokailu lisääntyisi, alkaisiko itseäni jopa harmittamaan, jos jatkossa litramyyntien liepeillä olisi ihmisiä kuin hyttysiä Viitasaaren juhannuksessa konsanaan?
Hankaloitinko siis omaa kesäreissuani? Auts ;)
Blogit
Luetuimmat
Toimitus suosittelee
Viikon kysymys