Tuo­mas Hän­ni­nen

Olem­me täy­del­li­sen eri­lai­sia, ei­kä kyse ole vain ul­ko­nä­ös­tä.

Me ero­am­me toi­sis­tam­me ajat­te­lus­sa, ar­vois­sa, mie­li­pi­teis­sä ja ta­vois­sa elää. Sii­nä mis­sä yk­si sääs­tää jo­kai­sen sen­tin, toi­nen elää kuin huo­mis­ta ei oli­si. Kun joku ver­tai­lee, tut­kii ja pa­nos­taa laa­tuun, toi­nen ti­laa sum­ma­mu­ti­kas­sa hal­vim­man vaih­to­eh­don Kii­nas­ta – ja on tyy­ty­väi­nen.

Se, mikä mi­nus­ta on kau­nis­ta ja ar­vo­kas­ta, voi toi­sel­le ol­la är­syt­tä­vää tai tur­haa. Mi­ni­ma­lis­mi, joka mi­nul­le mer­kit­see rau­haa ja sel­keyt­tä, voi toi­sel­le näyt­täy­tyä kyl­mä­nä ja kolk­ko­na. Toi­sen vä­ri­kyl­läi­nen si­sus­tus voi saa­da mi­nut voi­maan pa­hoin – ja sil­ti se on hä­nel­le koti, tur­va­sa­ta­ma. Kun minä haa­vei­len au­rin­gos­ta ja läm­mös­tä, joku toi­nen unel­moi La­pin han­gis­ta, pak­ka­ses­ta ja moot­to­ri­kel­kan pä­ri­näs­tä.

Eri­lai­suus tör­mää usein to­del­li­suu­teen. Su­vait­se­vai­suus ja tois­tem­me sie­to ei­vät ole ai­na help­po­ja. Int­ro­vert­ti tark­kai­li­ja saat­taa tun­tea, et­tä ekst­ro­vert­ti pyyh­käi­see huo­nee­seen kuin pyör­re­myrs­ky, imai­see kai­ken ha­pen ja jät­tää hil­jai­sem­mat var­joon­sa. Kun suun­vuo­ro jää tois­tu­vas­ti saa­mat­ta, al­kaa hil­jai­nen ve­täy­tyä – ha­keu­tua nii­den seu­raan, joi­den kans­sa ei tar­vit­se kil­pail­la ti­las­ta tai ää­nes­tä.

Tämä on to­del­li­suut­ta. Mei­dät on luo­tu eri­lai­sik­si – ja juu­ri niin sen kuu­luu ol­la. Tois­ta en voi muut­taa, mut­ta it­se­ä­ni voin tark­kail­la ja ke­hit­tää. Se vaa­tii it­se­tun­te­mus­ta ja ha­lua näh­dä toi­sen nä­kö­kul­ma. Ekst­ro­vert­ti­nä voin ope­tel­la as­tu­maan ti­lan­tei­siin tie­toi­sem­min: kat­so­maan ym­pä­ril­le­ni, huo­maa­maan hil­jai­set, ky­sy­mään, roh­kai­se­maan. Ja hy­väk­sy­mään sen­kin, et­tä jos­kus joku ha­lu­aa vain ol­la – hil­jaa ja läs­nä.

On pei­liin kat­so­mi­sen paik­ka. Myön­nän: olen usein se suu­las, joka ei ai­na huo­maa mui­ta. Mut­ta jos­kus py­säh­dyn. An­nan ti­laa. Au­tan toi­sia tu­le­maan nä­ky­vik­si omal­la ta­val­laan.

Mi­nul­le on sa­not­tu, et­tä jos saan toi­sen pu­hu­maan it­ses­tään minä-muo­dos­sa kym­me­nen mi­nuu­tin si­säl­lä, koh­taa­mi­se­ni on on­nis­tu­nut. Se on kau­nis aja­tus – ja sa­mal­la muis­tu­tus. On ol­lut het­kiä, jol­loin huo­maan, et­tä olem­me is­tu­neet il­taa mon­ta tun­tia ja yk­si meis­tä ei ole sa­no­nut sa­naa­kaan.

Kun­ni­oi­tus ei ole sa­maa miel­tä ole­mis­ta. Kun ker­ron omis­ta va­lin­nois­ta­ni, har­ras­tuk­sis­ta­ni tai mie­li­pi­teis­tä­ni, ha­lu­an muis­taa tä­män: Ker­ron omas­ta­ni, en pa­rem­mas­ta.

En ha­lua, et­tä toi­nen tun­tee it­sen­sä ty­pe­räk­si tai vää­rän­lai­sek­si. Kun­ni­oi­tus ei tar­koi­ta myö­täi­lyä, vaan sitä, et­tä an­nan toi­sen nä­ke­myk­sel­le pai­no­ar­von, vaik­ka se oli­si täy­sin eri­lai­nen kuin oma­ni.

Lo­puk­si to­te­an it­sel­le­ni: eri­lai­suus ei ole uh­ka – se on mah­dol­li­suus. Mah­dol­li­suus op­pia, kas­vaa ja koh­da­ta. Jos vain py­säh­dym­me kuun­te­le­maan – ja an­nam­me toi­sil­lem­me ti­laa hen­git­tää.

An­nan uu­den vuo­den lah­jan – hy­väk­syn kaik­ki juu­ri eri­lai­se­na!