Olen ihastellut, kuinka tänä pandemian aikana on ilmaantunut paljon IT-taitoja ja -taitajia. Nettiseuroja ja livestream-lähetyksiä tulee joka puolelta. Meidänkin siionissa pidettiin kodinilta netissä. Kaikki tapahtuu hyvin ammattimaisesti. Eipä olisi tällaista voinut kuvitella pari vuotta sitten!
Olen miettinyt, olenko syntynyt väärään aikaan tätä IT-maailmaa ajatellen. Edellisten sukupolvien ei tarvinnut näillä asioilla itseään vaivata. Seuraavilla sukupolvilla nuo jutut näyttävät sujuvan kuin vettä vaan. Ehkä olen yksin näiden vaivojeni kanssa. Vaimo on paljon taitavampi. Hän onkin minua kaksi vuotta nuorempi. Nuorimmainen tuskastui viisivuotiaana isänsä touhuun – ja teki hommat itse.
Työurani alkoi lupaavasti. Asiat kirjoitettiin käsin paperille. Sihteeri, joka osasi lukea käsialaa paremmin kuin minä itse, kirjoitti puhtaaksi tarvittavat kirjeet ja muistiot. Mutta sitten alkoi tapahtua: Alussa oli ihan oma ammattikunta, joka teki reikäkortteja jossakin piileskelevän ison koneen käsiteltäväksi. Sitten alkoi tulla työpöydille pikkukoneita.
Ehkä minulla oli asennevamma kaikkeen uuteen. Kun työpaikalle tulivat uudet hienot kartanpiirustuslaitteet, koko henkilökunta kerääntyi niiden ympärille niitä ihastelemaan. Paitsi minä. Koneet tulivat suurissa vanerilaatikoissa. Pyörin niiden ympärillä. Jos minä saisin nämä, ja sainkin. Toisesta laatikosta tuli kompostori ja toisesta leikkimökin kattotuolit. Hukkapaloista syntyi maalivahdin mailojen lapoja.
Jossakin vaiheessa minunkin työpöydälleni tuli kone, ja opin sitä jotenkin käyttämään. Kun tuli ongelmia, saattoi soittaa tukeen, mistä otettiin kone etähallintaan. Nuoli vain vilahteli ruudulla ja simsalabim, ongelma oli ratkaistu.
Viimeisinä vuosina koneet olivat liisattuja. Ne piti vaihtaa parin kolmen vuoden välein ihan itse. Laitoin kalenteriin viisi päivää merkinnällä "koneen vaihtaminen". Onneksi siihen ei mennyt kuin kaksi ja puoli päivää. Seitsemän työkaveria kävi vuorotellen auttamassa. Kun seuraava koneenvaihto lähestyi, oli eläkeaikanikin lähestymässä. Sain ensin lykättyä vaihtoa kolme kuukautta kerrallaan. Sitten pomon luvalla siirtyi taas muutama jakso. Lopulta tarvittiin tietohallintojohtajan lupa. Hänkin lupasi, mutta laittoi viestin: ”Kuule Pauli. Sinun täytyy ottaa huomioon, että koneesi voi hajota minä hetkenä hyvänsä”. Niin vain selvittiin eläkkeelle koneen kanssa.
Koronaikana kokoukset ovat siirtyneet nettiin. Asiat eivät niinkään jännitä, mutta se, miten kokouksiin pääsee sisään! Kerrankin minut heitettiin toistuvasti ulos, kun ilmestyin kokoukseen ”vieraana”. Jälkeenpäin sain ohjeet, kuinka tulee painaa sitä ja sitä nappia, niin homma onnistuu. Niin kuin onnistuikin.
Ei koko IT-urani ole yhtä synkkyyttä. Mahtuu siihen ainakin yksi huippukohta. Kun Neuvostoliitto hajosi, päästiin tekemään yhteistyötä uuden Venäjän kanssa. Paanajärvelle oli perustettu uusi kansallispuisto. Kävimme siellä ja he kävivät tutustumassa rajan tällä puolen. Kun naapurit näkivät tietokoneita, he pyysivät, ettemmekö voisi tuoda heillekin sellaisen. Niin rahtasimme työkaverini kanssa yhteistyökumppanin lahjoittaman tietokoneen Pääjärvelle. Olimme kuin joulupukkeja, kun paketteja avattiin. Virtakin saatiin laitteisiin.
Mutta sitten tuli ongelma. Koneet olivat ajalta ennen hiiren keksimistä. Niitä ohjattiin komentolausekkeilla dir*.* ja niin edelleen. Emme muistaneet yhtään komentoa. Ei auttanut muu, kuin laittaa koneet takaisin pakettiin. Lupasimme tulla kuukauden päästä uudelleen. Nyt meillä oli ruutuvihkossa pitkä litania eri komentoja. Koko henkilökunta oli paikalla.
Niin koitti se juhlava hetki, kun tulostimesta kuului "trr, trr." Ensimmäinen tulostus oli syntynyt. IT-aika oli avattu Paanajärven kansallispuistossa, ehkäpä koko Karjalan tasavallassa.
Blogit
Luetuimmat
Toimitus suosittelee
Viikon kysymys