Tu­le­va­na sun­nun­tai­na vie­te­tään isän­päi­vää, jota on juh­lit­tu jo lä­hes 50 vuo­den ajan. Kui­ten­kin vas­ta vuon­na 1987 Hel­sin­gin yli­o­pis­to kat­soi päi­vän niin va­kiin­tu­neek­si, et­tä se hy­väk­syt­tiin py­sy­väs­ti ka­len­te­riin ja mer­kit­tiin myös li­pu­tus­päi­väk­si. Ny­kyi­sin juh­la­päi­vä tun­tuu jo it­ses­tään­sel­vyy­del­tä ja isien juh­lis­ta­mi­nen on osa suo­ma­lais­ta per­he­juh­la­kult­tuu­ria.

Raa­ma­tus­sa pu­hu­taan pal­jon isis­tä ja hei­dän mer­ki­tyk­ses­tään per­heen sekä maal­li­se­na et­tä hen­gel­li­se­nä vas­tuun­kan­ta­ja­na. Ju­ma­las­ta pu­hu­taan tai­vaal­li­se­na Isä­nä, joka ra­kas­taa kaik­kia ih­mi­siä ja ar­mah­taa mei­tä niin kuin isä ar­mah­taa lap­si­aan (Ps. 103:13).

Tai­vaan Isä on Raa­ma­tun mu­kaan tur­val­li­nen, an­teek­si­an­ta­va ja hy­vään oh­jaa­va isä. Täl­lai­nen myös us­ko­vai­nen isä ha­lu­ai­si ol­la, mut­ta sii­hen ei kui­ten­kaan yk­si­kään isä ai­na pys­ty.

Ny­kyi­sin pu­hu­taan pal­jon puo­li­soi­den vä­li­ses­tä tasa-ar­vos­ta ja myös mie­hen roo­lis­ta yh­teis­kun­nas­sa. Isil­tä odo­te­taan pal­jon sekä työ- et­tä per­he-elä­mäs­sä. Isät te­ke­vät usein pit­kää päi­vää työ­pai­kal­laan, ja ko­to­na hei­dän odo­te­taan ole­van hoi­vaa­via, ym­mär­tä­viä, tu­kea an­ta­via ja osal­lis­tu­via isiä, jot­ka ja­ka­vat lap­sen- ja ko­din­hoi­to­vas­tuun puo­li­son­sa kans­sa. Täs­tä ai­hees­ta kai­kis­sa per­heis­sä on tar­peen kes­kus­tel­la ja ja­kaa työ- ja kas­va­tus­vas­tuu­ta voi­mien ja tai­to­jen mu­kaan.

Su­ku­puol­ten tasa-ar­vo ei tar­koi­ta su­ku­puol­ten sa­man­lai­suut­ta, sil­lä Luo­ja on va­rus­ta­nut mo­lem­mat su­ku­puo­let eri­tyi­sil­lä omi­nai­suuk­sil­la. Mie­hen ja nai­sen ei ole tar­koi­tus­kaan muut­tua tois­ten­sa kal­tai­sik­si, vaan täy­den­tää yh­des­sä toi­si­aan.

Isäk­si tu­le­mi­nen mer­kit­see mie­hel­le pal­jon. Sen on to­det­tu vä­hen­tä­vän it­se­kes­kei­syyt­tä, li­sää­vän em­paat­ti­suut­ta sekä edis­tä­vän mie­hen hen­kis­tä ja fyy­sis­tä hy­vin­voin­tia. Isyys myös vah­vis­taa mie­hen it­se­tun­toa ja li­sää myön­tei­siä tun­tei­ta.

Suo­ma­lai­sia mie­hiä syy­te­tään sii­tä, et­tä he ei­vät juu­ri­kaan puhu tun­teis­taan. Mie­hen rak­kaus puo­li­soon ja lap­siin nä­kyy­kin usein te­ko­jen kaut­ta. Hel­pos­ti ar­jes­sa jää huo­maa­mat­ta se rak­kaus ja hy­vän­tah­toi­suus, joka mo­nel­la mie­hel­lä on myön­teis­ten te­ko­jen­sa taus­ta­vai­kut­ta­ja­na. Pa­ras mie­hen ja isän saa­ma lah­ja on­kin se, kun lä­hei­set huo­maa­vat hä­nen te­kon­sa ja osaa­vat ar­vos­taa nii­tä.

Lap­sel­le isän­rak­kaus nä­kyy muun mu­as­sa yh­des­sä vie­te­tyn ajan kaut­ta. Lap­si toi­voo, et­tä isä viet­tää ai­kaa hä­nen kans­saan, kuun­te­lee, ra­kas­taa, pi­tää jär­jes­tys­tä ja luo ym­pä­ril­leen tur­val­li­suut­ta. Eri­tyi­ses­ti po­jil­le isä on myös tär­keä esi­merk­ki ja roo­li­mal­li.

Per­hees­sä isäl­tä toi­vo­taan löy­ty­vän myös kär­si­väl­li­syyt­tä ja vas­tuun­tun­toa. Par­haim­mil­laan isä on­kin per­hees­sä suo­je­le­va hah­mo, jon­ka kans­sa puo­li­son ja las­ten on tur­val­lis­ta elää.

Raa­ma­tun neu­vo mie­hel­le on ra­kas­taa vai­mo­aan niin kuin Kris­tus ra­kas­taa seu­ra­kun­taa (Ef. 5:25). Täl­lai­nen rak­kaus on mah­dol­lis­ta vain Ju­ma­lan an­ta­man voi­man avul­la.

Isän­päi­vä­nä saam­me kiit­tää omia isi­äm­me, puo­li­soi­tam­me ja isoi­si­äm­me sekä ru­koil­la heil­le Ju­ma­lal­ta voi­mia hei­dän työ- ja kas­va­tus­teh­tä­viin­sä.

Jul­kais­tu Päi­vä­mie­hes­sä 5.11.2014.

Kuva: Ar­vi Tyni