JavaScript is disabled in your web browser or browser is too old to support JavaScript. Today almost all web pages contain JavaScript, a scripting programming language that runs on visitor's web browser. It makes web pages functional for specific purposes and if disabled for some reason, the content or the functionality of the web page can be limited or unavailable.
Puhutaan maasta ja taivaasta

So­ta­or­po Ola­vi Koi­vu­kan­gas: ”Vii­mei­sek­si muis­tok­si isäs­tä jäi tur­val­li­suu­den tun­ne”

Puhutaan maasta ja taivaasta
9.11.2014 6.39

Ou­lu­lai­nen Ola­vi Koi­vu­kan­gas ko­kee lap­sen­lap­set ys­tä­vi­nä ja pi­tää tär­ke­ä­nä, et­tä per­hee­ni­sil­lä oli­si ai­kaa per­heel­leen. Lap­set ja van­hem­mat tu­ke­vat toi­si­aan läpi elä­män, hän poh­tii.

– Syn­nyin Pu­das­jär­vel­lä ke­sä­kuus­sa 1931 huo­ne­mie­hen po­jak­si. äi­ti ja isä oli­vat vuok­ra­lai­si­na ta­los­sa, jos­sa heil­lä oli yk­si ka­ma­ri käy­tös­sään, Ola­vi Koi­vu­kan­gas ker­too.

Per­he pää­si pian muut­ta­maan isän ra­ken­ta­maan ko­tiin Yli-Li­vol­le. Pien­ti­lal­la oli vä­hän pel­toa ja muu­ta­ma leh­mä.

– Isä oli pal­jon pois ko­toa töi­den vuok­si. Hän ajoi erään ta­lon he­vos­ta. Lau­an­tai-il­tai­sin läm­mi­tet­tiin sa­vu­sau­na, kun hän saa­pui myö­häl­lä ko­tiin. Vesi kuu­men­net­tiin ul­ko­na pa­das­sa ja ve­det­tiin kel­kal­la sau­naan, Ola­vi muis­te­lee.

Sun­nun­tai­sin ei ku­kaan teh­nyt töi­tä: sil­loin oli ai­kaa yh­des­sä­o­loon­kin.

Vii­mei­nen yh­des­sä­o­lo isän kans­sa

1930-lu­vun lop­pu­puo­lel­la al­koi liik­kua hu­hu­ja so­dan uhas­ta. Vuon­na 1939 it­se­näi­syys­päi­vän aa­to­naat­to­na ko­tiin tuo­tiin sana, et­tä seu­raa­va­na aa­mu­na isän on läh­det­tä­vä. 8-vuo­ti­aan po­jan vii­mei­sek­si muis­tok­si isäs­tä jäi tur­val­li­suu­den tun­ne.

– Isä teki vii­mei­se­nä il­ta­na en­nen läh­tö­ään pa­ran­nuk­sen. Se oli lii­kut­ta­va il­ta.

Ola­vi ker­too isän­sä kir­joi­tel­leen so­das­ta kir­jei­tä ja ky­sel­leen kuu­lu­mi­sia: ”On­ko po­jat saa­neet ha­lot teh­tyä?” Van­hin oli 11-vuo­ti­as.

Rau­han tul­tua per­he al­koi odot­taa isän ko­tiin­pa­luu­ta. Noin vii­kon ku­lut­tua al­koi liik­kua huhu, et­tä seit­sen­lap­si­sen per­heen isä on kaa­tu­nut. Se oli Ot­to-isä, joka oli kaa­tu­nut tal­vi­so­dan vii­mei­sen vuo­ro­kau­den ai­ka­na.

– Se oli jär­ky­tys per­heel­le, ja iso vas­tuu äi­dil­le. Muis­tan, mi­ten ma­ka­sin pir­tin lat­ti­al­la ja it­kin. äi­ti ky­syi: ”Mikä si­nul­la on?” Vas­ta­sin: ”Isää ikä­vä.”

Elä­mä jat­kui me­ne­tyk­sen jäl­keen

äi­dil­le eh­do­tet­tiin las­ten an­ta­mis­ta pois, mut­ta tämä ei suos­tu­nut. Lap­set kan­toi­vat yh­des­sä toi­me­li­aan äi­din kans­sa vas­tuu­ta. äi­ti sai so­ta­les­ke­ne­lä­ket­tä ja lap­set pien­tä so­ta­or­po­e­lä­ket­tä.

– Hel­sin­gis­sä oli so­ta­kum­me­ja, jot­ka lä­het­ti­vät pa­ke­teis­sa vaat­tei­ta ja elin­tar­vik­kei­ta. Kir­joi­tim­me heil­le kii­tos­kir­jei­tä, Ola­vi muis­te­lee läm­möl­lä.

16-vuo­ti­aa­na hän läh­ti tuk­ki­sa­vot­taan. Kun ra­ken­nus­työt al­koi­vat si­vu­ta elä­mää, tie vei ra­ken­nus­maa­la­ri­kurs­sil­le. Alan töi­tä riit­ti muun mu­as­sa Pu­das­jär­vel­lä kou­lu­jen ra­ken­nuk­sil­la. Myö­hem­min, jo per­heel­li­se­nä, hän opis­ke­li ra­ken­nus­mes­ta­rik­si, ja oli pit­kään töis­sä esi­mer­kik­si Ou­lun yli­o­pis­tol­li­sen sai­raa­lan kiin­teis­tö­toi­mes­sa.

Yh­tei­nen ai­ka tär­ke­ää

Vuon­na 1956 Ola­vi vi­hit­tiin An­ni­kin kans­sa. Kak­si vuot­ta sen jäl­keen he pää­si­vät muut­ta­maan Ou­lus­sa Ii­nat­tiin it­se ra­ken­net­tuun ta­loon. En­sim­mäi­sen lap­sen syn­ty­es­sä Ola­vi teki par­hail­laan töi­tä toi­sel­la puo­len pi­haa ja pää­si ruo­ka­tun­nil­la kat­so­maan poi­kaa.

– Van­hin poi­ka täyt­ti kuu­si vuot­ta, kun kuu­des syn­tyi. Seit­se­män vel­jek­sen jäl­keen syn­tyi vie­lä yk­si ty­tär, hän ker­too.

Elä­mäs­sä oli pal­jon työ­tä, mut­ta Ola­vi koki tär­ke­äk­si ol­la yh­des­sä las­ten kans­sa.

– Yh­teis­tä ai­kaa poi­kien kans­sa oli esi­mer­kik­si juok­su­len­keil­lä. Voi sitä iloa, kun he pää­si­vät edel­le!

Per­hee­ni­säl­lä ei pi­täi­si Ola­vin mie­les­tä ol­la niin pal­jon töi­tä, luot­ta­mus­teh­tä­viä ja har­ras­tuk­sia, et­tä per­heel­le ei jää ai­kaa.

En­sim­mäi­sen au­ton­sa Ola­vi sai 40-vuo­ti­aa­na, jol­loin koko per­he pää­si yh­des­sä ret­kil­le.

Kun toi­sik­si van­hin poi­ka ha­lu­si 15-vuo­ti­aa­na suo­rit­taa met­säs­tys­kor­tin, isä­kin sai ki­pi­nän. Met­säs­tyk­ses­tä tu­li­kin isän ja poi­kien yh­tei­nen har­ras­tus. Met­sä­reis­suil­la on ol­lut mah­dol­li­suus ol­la yh­des­sä ja pu­hua mo­nen­lai­sis­ta, vai­ke­am­mis­ta­kin asi­ois­ta.

Per­he tuo elä­mään si­säl­töä

Ola­vi ko­kee, et­tä pap­pa­na olo on elä­män rik­kaut­ta.

– Sii­nä ei ole niin­kään vas­tuu­ta kuin isä­nä, vaan voi koh­da­ta las­ten­lap­set ys­tä­vi­nä.

Las­ten­lap­sia on­kin 56, ja seu­raa­vaa su­ku­pol­vea kol­mi­sen­kym­men­tä.

– On mu­ka­va, kun lap­set ja lap­sen­lap­set käy­vät ky­läs­sä ja pi­tä­vät yh­teyt­tä. Kir­joit­te­lem­me kir­jei­tä ja mök­kei­lem­me. Yh­des­sä ole­mi­ses­ta ja te­ke­mi­ses­tä tu­lee erit­täin hyvä mie­li.

Ola­vi ker­too miet­ti­vän­sä jos­kus, mil­lais­ta oli­si, jos isä oli­si elä­nyt.

– Luu­li­sin, et­tä isät­tö­myy­des­tä joh­tuu, et­tä olen ai­na tun­te­nut, et­ten pys­ty sii­hen mi­hin toi­set. Kui­ten­kin kun on jou­tu­nut isä­nä kan­ta­maan vas­tuu­ta, per­he on tuo­nut elä­mään si­säl­lön, ha­lun yrit­tää ja teh­dä töi­tä. Elä­män­po­lut joh­de­taan yl­hääl­tä päin.

Yh­tei­söl­lis­tä elä­mää

Ola­vi ja An­nik­ki jäi­vät eläk­keel­le vuon­na 1989. An­ni­kin kuol­tua Ola­vi tun­si yk­si­näi­syyt­tä. Tai­vaan Isä joh­ti hä­nen elä­mään­sä El­san, ja he avi­oi­tui­vat vuon­na 2001.

– Olem­me asu­neet nyt 7 vuot­ta Van­tus­tu­van pi­ha­pii­ris­sä ja viih­ty­neet oi­kein hy­vin. Tääl­lä ele­tään yh­tei­söl­li­syy­des­sä: on len­to­pal­lon pe­luu­ta, seu­ro­ja ja raa­mat­tu­tun­te­ja.

Pent­ti Vin­nur­van Van­tus­tu­val­la käyn­nis­tä­mäs­sä elä­män­ta­ri­na­pii­ris­sä Ola­vi al­koi kir­joi­tel­la muis­to­jaan ylös. Myö­hem­min tämä poi­ki kir­jan, jon­ka esi­pu­hees­sa hän to­te­aa, et­tä ”ha­lu­aa vä­lit­tää jäl­ki­pol­vil­le tie­toa, muis­to­ja ja ko­ke­muk­sia sil­lä hil­jai­sel­la toi­vo­muk­sel­la, et­tä niis­sä oli­si jo­tain opit­ta­vaa”.

Kuva: Eli­sa Raap­pa­na

PäiviMartikainen