Oululainen Olavi Koivukangas kokee lapsenlapset ystävinä ja pitää tärkeänä, että perheenisillä olisi aikaa perheelleen. Lapset ja vanhemmat tukevat toisiaan läpi elämän, hän pohtii.
– Synnyin Pudasjärvellä kesäkuussa 1931 huonemiehen pojaksi. äiti ja isä olivat vuokralaisina talossa, jossa heillä oli yksi kamari käytössään, Olavi Koivukangas kertoo.
Perhe pääsi pian muuttamaan isän rakentamaan kotiin Yli-Livolle. Pientilalla oli vähän peltoa ja muutama lehmä.
– Isä oli paljon pois kotoa töiden vuoksi. Hän ajoi erään talon hevosta. Lauantai-iltaisin lämmitettiin savusauna, kun hän saapui myöhällä kotiin. Vesi kuumennettiin ulkona padassa ja vedettiin kelkalla saunaan, Olavi muistelee.
Sunnuntaisin ei kukaan tehnyt töitä: silloin oli aikaa yhdessäoloonkin.
Viimeinen yhdessäolo isän kanssa
1930-luvun loppupuolella alkoi liikkua huhuja sodan uhasta. Vuonna 1939 itsenäisyyspäivän aatonaattona kotiin tuotiin sana, että seuraavana aamuna isän on lähdettävä. 8-vuotiaan pojan viimeiseksi muistoksi isästä jäi turvallisuuden tunne.
– Isä teki viimeisenä iltana ennen lähtöään parannuksen. Se oli liikuttava ilta.
Olavi kertoo isänsä kirjoitelleen sodasta kirjeitä ja kyselleen kuulumisia: ”Onko pojat saaneet halot tehtyä?” Vanhin oli 11-vuotias.
Rauhan tultua perhe alkoi odottaa isän kotiinpaluuta. Noin viikon kuluttua alkoi liikkua huhu, että seitsenlapsisen perheen isä on kaatunut. Se oli Otto-isä, joka oli kaatunut talvisodan viimeisen vuorokauden aikana.
– Se oli järkytys perheelle, ja iso vastuu äidille. Muistan, miten makasin pirtin lattialla ja itkin. äiti kysyi: ”Mikä sinulla on?” Vastasin: ”Isää ikävä.”
Elämä jatkui menetyksen jälkeen
äidille ehdotettiin lasten antamista pois, mutta tämä ei suostunut. Lapset kantoivat yhdessä toimeliaan äidin kanssa vastuuta. äiti sai sotaleskeneläkettä ja lapset pientä sotaorpoeläkettä.
– Helsingissä oli sotakummeja, jotka lähettivät paketeissa vaatteita ja elintarvikkeita. Kirjoitimme heille kiitoskirjeitä, Olavi muistelee lämmöllä.
16-vuotiaana hän lähti tukkisavottaan. Kun rakennustyöt alkoivat sivuta elämää, tie vei rakennusmaalarikurssille. Alan töitä riitti muun muassa Pudasjärvellä koulujen rakennuksilla. Myöhemmin, jo perheellisenä, hän opiskeli rakennusmestariksi, ja oli pitkään töissä esimerkiksi Oulun yliopistollisen sairaalan kiinteistötoimessa.
Yhteinen aika tärkeää
Vuonna 1956 Olavi vihittiin Annikin kanssa. Kaksi vuotta sen jälkeen he pääsivät muuttamaan Oulussa Iinattiin itse rakennettuun taloon. Ensimmäisen lapsen syntyessä Olavi teki parhaillaan töitä toisella puolen pihaa ja pääsi ruokatunnilla katsomaan poikaa.
– Vanhin poika täytti kuusi vuotta, kun kuudes syntyi. Seitsemän veljeksen jälkeen syntyi vielä yksi tytär, hän kertoo.
Elämässä oli paljon työtä, mutta Olavi koki tärkeäksi olla yhdessä lasten kanssa.
– Yhteistä aikaa poikien kanssa oli esimerkiksi juoksulenkeillä. Voi sitä iloa, kun he pääsivät edelle!
Perheenisällä ei pitäisi Olavin mielestä olla niin paljon töitä, luottamustehtäviä ja harrastuksia, että perheelle ei jää aikaa.
Ensimmäisen autonsa Olavi sai 40-vuotiaana, jolloin koko perhe pääsi yhdessä retkille.
Kun toisiksi vanhin poika halusi 15-vuotiaana suorittaa metsästyskortin, isäkin sai kipinän. Metsästyksestä tulikin isän ja poikien yhteinen harrastus. Metsäreissuilla on ollut mahdollisuus olla yhdessä ja puhua monenlaisista, vaikeammistakin asioista.
Perhe tuo elämään sisältöä
Olavi kokee, että pappana olo on elämän rikkautta.
– Siinä ei ole niinkään vastuuta kuin isänä, vaan voi kohdata lastenlapset ystävinä.
Lastenlapsia onkin 56, ja seuraavaa sukupolvea kolmisenkymmentä.
– On mukava, kun lapset ja lapsenlapset käyvät kylässä ja pitävät yhteyttä. Kirjoittelemme kirjeitä ja mökkeilemme. Yhdessä olemisesta ja tekemisestä tulee erittäin hyvä mieli.
Olavi kertoo miettivänsä joskus, millaista olisi, jos isä olisi elänyt.
– Luulisin, että isättömyydestä johtuu, että olen aina tuntenut, etten pysty siihen mihin toiset. Kuitenkin kun on joutunut isänä kantamaan vastuuta, perhe on tuonut elämään sisällön, halun yrittää ja tehdä töitä. Elämänpolut johdetaan ylhäältä päin.
Yhteisöllistä elämää
Olavi ja Annikki jäivät eläkkeelle vuonna 1989. Annikin kuoltua Olavi tunsi yksinäisyyttä. Taivaan Isä johti hänen elämäänsä Elsan, ja he avioituivat vuonna 2001.
– Olemme asuneet nyt 7 vuotta Vantustuvan pihapiirissä ja viihtyneet oikein hyvin. Täällä eletään yhteisöllisyydessä: on lentopallon peluuta, seuroja ja raamattutunteja.
Pentti Vinnurvan Vantustuvalla käynnistämässä elämäntarinapiirissä Olavi alkoi kirjoitella muistojaan ylös. Myöhemmin tämä poiki kirjan, jonka esipuheessa hän toteaa, että ”haluaa välittää jälkipolville tietoa, muistoja ja kokemuksia sillä hiljaisella toivomuksella, että niissä olisi jotain opittavaa”.
Kuva: Elisa Raappana
Blogit
Luetuimmat
Toimitus suosittelee
Viikon kysymys