Ou­lu­lai­nen Ola­vi Koi­vu­kan­gas ko­kee lap­sen­lap­set ys­tä­vi­nä ja pi­tää tär­ke­ä­nä, et­tä per­hee­ni­sil­lä oli­si ai­kaa per­heel­leen. Lap­set ja van­hem­mat tu­ke­vat toi­si­aan läpi elä­män, hän poh­tii.

– Syn­nyin Pu­das­jär­vel­lä ke­sä­kuus­sa 1931 huo­ne­mie­hen po­jak­si. äi­ti ja isä oli­vat vuok­ra­lai­si­na ta­los­sa, jos­sa heil­lä oli yk­si ka­ma­ri käy­tös­sään, Ola­vi Koi­vu­kan­gas ker­too.

Per­he pää­si pian muut­ta­maan isän ra­ken­ta­maan ko­tiin Yli-Li­vol­le. Pien­ti­lal­la oli vä­hän pel­toa ja muu­ta­ma leh­mä.

– Isä oli pal­jon pois ko­toa töi­den vuok­si. Hän ajoi erään ta­lon he­vos­ta. Lau­an­tai-il­tai­sin läm­mi­tet­tiin sa­vu­sau­na, kun hän saa­pui myö­häl­lä ko­tiin. Vesi kuu­men­net­tiin ul­ko­na pa­das­sa ja ve­det­tiin kel­kal­la sau­naan, Ola­vi muis­te­lee.

Sun­nun­tai­sin ei ku­kaan teh­nyt töi­tä: sil­loin oli ai­kaa yh­des­sä­o­loon­kin.

Vii­mei­nen yh­des­sä­o­lo isän kans­sa

1930-lu­vun lop­pu­puo­lel­la al­koi liik­kua hu­hu­ja so­dan uhas­ta. Vuon­na 1939 it­se­näi­syys­päi­vän aa­to­naat­to­na ko­tiin tuo­tiin sana, et­tä seu­raa­va­na aa­mu­na isän on läh­det­tä­vä. 8-vuo­ti­aan po­jan vii­mei­sek­si muis­tok­si isäs­tä jäi tur­val­li­suu­den tun­ne.

– Isä teki vii­mei­se­nä il­ta­na en­nen läh­tö­ään pa­ran­nuk­sen. Se oli lii­kut­ta­va il­ta.

Ola­vi ker­too isän­sä kir­joi­tel­leen so­das­ta kir­jei­tä ja ky­sel­leen kuu­lu­mi­sia: ”On­ko po­jat saa­neet ha­lot teh­tyä?” Van­hin oli 11-vuo­ti­as.

Rau­han tul­tua per­he al­koi odot­taa isän ko­tiin­pa­luu­ta. Noin vii­kon ku­lut­tua al­koi liik­kua huhu, et­tä seit­sen­lap­si­sen per­heen isä on kaa­tu­nut. Se oli Ot­to-isä, joka oli kaa­tu­nut tal­vi­so­dan vii­mei­sen vuo­ro­kau­den ai­ka­na.

– Se oli jär­ky­tys per­heel­le, ja iso vas­tuu äi­dil­le. Muis­tan, mi­ten ma­ka­sin pir­tin lat­ti­al­la ja it­kin. äi­ti ky­syi: ”Mikä si­nul­la on?” Vas­ta­sin: ”Isää ikä­vä.”

Elä­mä jat­kui me­ne­tyk­sen jäl­keen

äi­dil­le eh­do­tet­tiin las­ten an­ta­mis­ta pois, mut­ta tämä ei suos­tu­nut. Lap­set kan­toi­vat yh­des­sä toi­me­li­aan äi­din kans­sa vas­tuu­ta. äi­ti sai so­ta­les­ke­ne­lä­ket­tä ja lap­set pien­tä so­ta­or­po­e­lä­ket­tä.

– Hel­sin­gis­sä oli so­ta­kum­me­ja, jot­ka lä­het­ti­vät pa­ke­teis­sa vaat­tei­ta ja elin­tar­vik­kei­ta. Kir­joi­tim­me heil­le kii­tos­kir­jei­tä, Ola­vi muis­te­lee läm­möl­lä.

16-vuo­ti­aa­na hän läh­ti tuk­ki­sa­vot­taan. Kun ra­ken­nus­työt al­koi­vat si­vu­ta elä­mää, tie vei ra­ken­nus­maa­la­ri­kurs­sil­le. Alan töi­tä riit­ti muun mu­as­sa Pu­das­jär­vel­lä kou­lu­jen ra­ken­nuk­sil­la. Myö­hem­min, jo per­heel­li­se­nä, hän opis­ke­li ra­ken­nus­mes­ta­rik­si, ja oli pit­kään töis­sä esi­mer­kik­si Ou­lun yli­o­pis­tol­li­sen sai­raa­lan kiin­teis­tö­toi­mes­sa.

Yh­tei­nen ai­ka tär­ke­ää

Vuon­na 1956 Ola­vi vi­hit­tiin An­ni­kin kans­sa. Kak­si vuot­ta sen jäl­keen he pää­si­vät muut­ta­maan Ou­lus­sa Ii­nat­tiin it­se ra­ken­net­tuun ta­loon. En­sim­mäi­sen lap­sen syn­ty­es­sä Ola­vi teki par­hail­laan töi­tä toi­sel­la puo­len pi­haa ja pää­si ruo­ka­tun­nil­la kat­so­maan poi­kaa.

– Van­hin poi­ka täyt­ti kuu­si vuot­ta, kun kuu­des syn­tyi. Seit­se­män vel­jek­sen jäl­keen syn­tyi vie­lä yk­si ty­tär, hän ker­too.

Elä­mäs­sä oli pal­jon työ­tä, mut­ta Ola­vi koki tär­ke­äk­si ol­la yh­des­sä las­ten kans­sa.

– Yh­teis­tä ai­kaa poi­kien kans­sa oli esi­mer­kik­si juok­su­len­keil­lä. Voi sitä iloa, kun he pää­si­vät edel­le!

Per­hee­ni­säl­lä ei pi­täi­si Ola­vin mie­les­tä ol­la niin pal­jon töi­tä, luot­ta­mus­teh­tä­viä ja har­ras­tuk­sia, et­tä per­heel­le ei jää ai­kaa.

En­sim­mäi­sen au­ton­sa Ola­vi sai 40-vuo­ti­aa­na, jol­loin koko per­he pää­si yh­des­sä ret­kil­le.

Kun toi­sik­si van­hin poi­ka ha­lu­si 15-vuo­ti­aa­na suo­rit­taa met­säs­tys­kor­tin, isä­kin sai ki­pi­nän. Met­säs­tyk­ses­tä tu­li­kin isän ja poi­kien yh­tei­nen har­ras­tus. Met­sä­reis­suil­la on ol­lut mah­dol­li­suus ol­la yh­des­sä ja pu­hua mo­nen­lai­sis­ta, vai­ke­am­mis­ta­kin asi­ois­ta.

Per­he tuo elä­mään si­säl­töä

Ola­vi ko­kee, et­tä pap­pa­na olo on elä­män rik­kaut­ta.

– Sii­nä ei ole niin­kään vas­tuu­ta kuin isä­nä, vaan voi koh­da­ta las­ten­lap­set ys­tä­vi­nä.

Las­ten­lap­sia on­kin 56, ja seu­raa­vaa su­ku­pol­vea kol­mi­sen­kym­men­tä.

– On mu­ka­va, kun lap­set ja lap­sen­lap­set käy­vät ky­läs­sä ja pi­tä­vät yh­teyt­tä. Kir­joit­te­lem­me kir­jei­tä ja mök­kei­lem­me. Yh­des­sä ole­mi­ses­ta ja te­ke­mi­ses­tä tu­lee erit­täin hyvä mie­li.

Ola­vi ker­too miet­ti­vän­sä jos­kus, mil­lais­ta oli­si, jos isä oli­si elä­nyt.

– Luu­li­sin, et­tä isät­tö­myy­des­tä joh­tuu, et­tä olen ai­na tun­te­nut, et­ten pys­ty sii­hen mi­hin toi­set. Kui­ten­kin kun on jou­tu­nut isä­nä kan­ta­maan vas­tuu­ta, per­he on tuo­nut elä­mään si­säl­lön, ha­lun yrit­tää ja teh­dä töi­tä. Elä­män­po­lut joh­de­taan yl­hääl­tä päin.

Yh­tei­söl­lis­tä elä­mää

Ola­vi ja An­nik­ki jäi­vät eläk­keel­le vuon­na 1989. An­ni­kin kuol­tua Ola­vi tun­si yk­si­näi­syyt­tä. Tai­vaan Isä joh­ti hä­nen elä­mään­sä El­san, ja he avi­oi­tui­vat vuon­na 2001.

– Olem­me asu­neet nyt 7 vuot­ta Van­tus­tu­van pi­ha­pii­ris­sä ja viih­ty­neet oi­kein hy­vin. Tääl­lä ele­tään yh­tei­söl­li­syy­des­sä: on len­to­pal­lon pe­luu­ta, seu­ro­ja ja raa­mat­tu­tun­te­ja.

Pent­ti Vin­nur­van Van­tus­tu­val­la käyn­nis­tä­mäs­sä elä­män­ta­ri­na­pii­ris­sä Ola­vi al­koi kir­joi­tel­la muis­to­jaan ylös. Myö­hem­min tämä poi­ki kir­jan, jon­ka esi­pu­hees­sa hän to­te­aa, et­tä ”ha­lu­aa vä­lit­tää jäl­ki­pol­vil­le tie­toa, muis­to­ja ja ko­ke­muk­sia sil­lä hil­jai­sel­la toi­vo­muk­sel­la, et­tä niis­sä oli­si jo­tain opit­ta­vaa”.

Kuva: Eli­sa Raap­pa­na