Vil­ja Paa­vo­la

Ta­voit­tee­na oli näh­dä kos­teik­ko­a­lu­eel­la ke­väi­siä lin­tu­ja ja kyl­lä nii­tä joi­ta­kui­ta nä­kyi­kin, ai­na­kin telk­kiä, sor­sia ja kur­ki.

Jy­väs­ky­lä­läi­nen Vuok­ko Hut­tu­nen viet­ti vii­kon­lop­pua ko­ti­ky­läl­lään Han­ka­sal­men Sä­kin­mä­el­lä, ja siel­tä oli hyvä poi­ke­ta luon­toon.

– Vas­ta opet­te­len lin­tu­ja, ret­ke­läi­nen tuu­maa.

Hut­tu­sen mo­net ys­tä­vät ovat pit­kän lin­jan lin­tuih­mi­siä, ja in­nos­tus on vas­ti­kään tart­tu­nut.

Yk­kös­jut­tu Hut­tu­sel­le it­sel­leen on ai­na ol­lut va­lo­ku­vaa­mi­nen. Useim­mi­ten hän kul­kee­kin ret­kil­lä ka­me­ra kau­las­saan. Ja jos ta­voit­tee­na on eri­tyi­ses­ti ku­va­ta, ret­kel­le on mu­ka­vin­ta läh­teä yk­sin.

– Ei ku­kaan jak­sa odot­taa, kun jään koko ajan ku­vaa­maan, hän nau­raa.

Liki kak­si vuo­si­kym­men­tä va­lo­ku­vaa­mi­nen oli Hut­tu­sel­le työ­kin. Sil­loin hän ku­va­si ih­mi­siä, useim­mi­ten juh­laa. Ala muut­tui ja di­gi­ta­li­soi­tui. Kun Hut­tu­nen ot­ti hal­tuun ku­vien di­gi­kä­sit­te­lyn, hän in­nos­tui­kin hom­mas­ta niin, et­tä suo­rit­ti am­mat­ti­kou­lus­sa nuor­ten kes­kel­lä uu­den tut­kin­non. Meni kui­ten­kin vuo­sia en­nen kuin hän pa­la­si ku­vaa­mi­sen pa­riin.

Rak­kain­ta ku­vat­ta­vaa on tätä ny­kyä luon­to. On­nis­tu­nei­siin ku­viin tal­ti­oi­tuu eri­tyi­ses­ti tun­nel­maa ja jon­kin­lais­ta ta­sa­pai­noa. Hut­tu­sen otok­sia on näh­ty Jy­väs­ky­län Ka­me­ra­seu­ran näyt­te­lyis­sä­kin.

Tai­ta­van ku­vaa­jan kä­sit­te­lys­sä ku­vis­ta al­kaa usein syn­tyä ai­van oman­nä­köis­tä, her­kän vah­vaa tai­det­ta. Pääl­lek­käin ker­ros­tu­vis­ta ku­vis­ta muo­dos­tuu sa­du­no­mai­sia mai­se­mia, joi­hin kat­so­ja al­kaa hy­vin hel­pos­ti ku­vi­tel­la ää­niä, lii­ket­tä ja ta­ri­noi­ta.

– Ih­mi­ses­sä on hyvä ol­la vä­hän las­ta mu­ka­na, Hut­tu­nen muis­tut­taa.

Ai­van ta­val­li­ses­sa ar­jes­sa ku­vaa­mi­nen on Hut­tu­sel­le myös kat­seen suun­taa­mis­ta hy­vään. Kau­nis­ta voi ku­va­ta ihan ohi­men­nen pu­he­li­mel­la­kin.

– Minä olen ai­ka huo­le­ton ih­mi­nen, mut­ta ei tämä ai­ka voi ol­la mi­nuun­kin vai­kut­ta­mat­ta, Hut­tu­nen poh­tii.

Ku­vaa­mal­la ja ku­vien kä­sit­te­lyn ää­reen py­säh­ty­mäl­lä hän pää­see ar­jes­ta ja ajan an­keu­des­ta ir­ti.

Työ­ar­ki on Hut­tu­sel­la vuo­si­kym­men­ten var­rel­la muut­tu­nut mo­neen ker­taan. Ja niin on ol­lut hä­nen mie­les­tään hyvä.

Ai­koi­naan va­lo­ku­vaa­ja­vuo­sien jäl­keen hän työs­ken­te­li myy­jä­nä eri­lai­sis­sa kau­pois­sa, kun­nes hyp­pä­si tun­te­mat­to­maan ja opis­ke­li ko­neis­ta­jak­si. Työ löy­tyi suo­raan har­joit­te­lu­pai­kas­ta.

– Pak­kaan vir­taus­mit­ta­rei­ta ja olen elä­mään erit­täin tyy­ty­väi­nen. On mu­ka­vat työ­ka­ve­rit, mu­ka­va työ­nan­ta­ja ja työ­kin on mu­ka­vaa, vaik­ka ai­ka fyy­sis­tä.

– Olen useim­mi­ten ajau­tu­nut pai­kas­ta toi­seen, ja se on ol­lut­kin sit­ten se pa­ras paik­ka. Suu­ria mun elä­mäs­sä ei ole, mut­ta ta­val­li­nen riit­tää ihan hy­vin.

Ku­vaa­ja Hut­tu­nen odot­te­lee mu­ka­vas­ta työs­tä huo­li­mat­ta jo elä­ke­vuo­sia ja sitä, et­tä voi­si kes­kit­tyä täy­si­pai­noi­ses­ti har­ras­tuk­siin, eh­kä jo­hon­kin uu­teen­kin. Vie­lä kah­den vuo­den ajan ret­ket on so­vi­tel­ta­va työn mu­kaan.