Ta­voit­te­len otet­ta ha­pa­roi­vis­ta aja­tuk­sis­ta­ni. Ajat­te­len saa­maa­ni elä­män­lah­jaa, sitä et­tä paik­ka­ni on elää täs­sä ajas­sa, ei hel­pom­mas­sa tai vai­ke­am­mas­sa. Yhä on päi­vie­ni as­kel­lus vah­vem­mis­sa kuin omis­sa kä­sis­sä­ni. Luo­tan­ko sii­hen? Kun ym­pä­ril­lä viu­hu­vat puus­kai­set tuu­let, mie­li häm­men­tyy. Tun­te­mi­set vaih­te­le­vat py­säh­dyk­ses­tä liik­keel­le läh­töön, epä­mu­ka­vuu­des­ta tut­tuun läm­pöön, hau­rau­des­ta vah­vuu­teen, epäi­lyk­ses­tä luot­ta­muk­seen.

Muis­tan Psal­min aja­tuk­sen, et­tä ih­mi­nen on kuin ruo­ho. Het­ken se ku­kois­taa, sit­ten la­kas­tuu ja kuih­tuu pois. Mie­tin, mil­tä näyt­tää la­kas­tu­nut ruo­ho. Kat­son omaa hau­raut­ta­ni sitä vas­ten, mikä mi­nul­le on tar­peel­lis­ta, mikä riit­tää. Psal­min sa­nat kos­ket­ta­vat: niin ka­rut, niin elä­mää täyn­nä.

Kirk­ko­vuo­den ku­lus­sa lä­hes­tym­me suur­ta juh­laa. Sitä edel­tä­vä paas­to­nai­ka ke­hot­taa mei­tä hil­jen­ty­mään, val­mis­tau­tu­maan pit­kän­per­jan­tain ja pää­si­äi­sen sa­no­man vas­taa­not­ta­mi­seen. Mie­leen nou­see aja­tus, voi­si­ko use­am­min­kin tois­tu­va hil­jen­ty­mi­nen vah­vis­taa hy­vin­voin­ti­a­ni jo­ka­päi­väi­ses­sä elä­mäs­sä. Mitä ta­pah­tui­si, jos vä­häk­si ai­kaa ir­rot­tau­tui­sin pois ajan kiih­ke­äs­tä syk­kees­tä? In­hi­mil­li­nen pyr­ki­myk­se­ni on vi­rit­täy­tyä kuu­le­maan ja nä­ke­mään mah­dol­li­sim­man pal­jon ja laa­jal­le. Hyvä niin­kin. Mut­ta voi ol­la, et­tä mitä laa­jem­mal­le ku­rot­tau­dun, sitä pin­nal­li­sem­min näen, eh­kä vä­syn. Mo­nen­lai­sen sä­län kes­kel­lä lie­nee pal­jon myös sel­lais­ta, mikä jää mi­nul­le mer­ki­tyk­set­tö­mäk­si.

Jos kään­täi­sin kat­seen lä­hel­le­ni, nä­ki­sin­kö sii­nä jo­tain mer­ki­tyk­sel­lis­tä, ajan pin­ta­her­mol­la py­sy­mis­tä­kin mer­ki­tyk­sel­li­sem­pää. Pu­hum­me toi­nen toi­sem­me rin­nal­la kul­ke­mi­sen tar­peel­li­suu­des­ta. Jään miet­ti­mään, mitä tuo kau­nis il­mai­su tar­koit­taa mi­nun elä­mäs­sä­ni. Pu­hun­ko vain? Tah­toi­sin tun­tea, et­tä tois­tem­me rin­nal­la kul­ke­mi­nen on meil­le eli­neh­to. Se on toi­sen kuu­le­mis­ta ja it­se kuul­luk­si tu­le­mis­ta. Se on sa­nal­li­sen ja sa­nat­to­man tuen an­ta­mis­ta ja saa­mis­ta. Tar­vit­sen ti­laa, et­tä voin kuun­nel­la tois­ta ja et­tä voin it­se avau­tua. Kun vai­kei­ta­kin kes­kus­te­lu­ja kan­nat­te­lee toi­von ja luot­ta­muk­sen hen­ki, mie­li ilah­tuu. Us­ko avaa nä­ky­miä myös nii­den ky­sy­mys­ten yli, joi­hin ei löy­dy vas­taus­ta.

Mie­les­sä­ni on tuo­kio seu­ra­pen­kis­sä. Isä ja lap­set is­tu­vat vie­re­tys­ten, ja vir­si kai­kuu voi­mal­li­se­na: ”Myös isäm­me us­koi­vat en­nen / ja kyl­vi­vät, leik­ka­si­vat. / Me saar­naam­me ai­ko­jen men­nen / kuin isäm­me saar­na­si­vat.” Pie­ni poi­ka, iso­ve­li, lau­laa sy­dä­men­sä poh­jas­ta, kat­soo vä­lil­lä vir­ren sa­no­ja, ja lau­laa. Pik­ku­si­sa­ruk­set piir­te­le­vät vih­koi­hin­sa. ”Nyt us­kos­sa au­tuu­den ran­taa / jo tääl­tä me kat­se­lem­me. / Jo vir­tem­me kii­tos­ta kan­taa, / me toi­vos­sa rie­muit­sem­me.” Isä­kin lau­laa.

Seu­ra­sa­lin penk­ki­ri­vien täyt­ty­mi­nen tun­tuu jos­kus it­ses­tään­sel­vyy­del­tä, ei­kä se sitä kui­ten­kaan ole. Näky Ju­ma­lan sa­nan kuu­li­jois­ta pu­hut­te­lee. Mis­tä tu­lem­me­kin, mil­lai­sin aja­tuk­sin ja ko­ke­muk­sin, sa­man läh­teen luok­se ha­la­jam­me ko­koon­tua. Ajan tuu­lis­sa us­ko­ni jou­tuu ko­e­tuk­sel­le, ja ko­e­tus pyr­kii peit­tä­mään al­leen elä­mä­ni aar­teen. Kuun­te­len pu­het­ta, ar­mah­ta­van rak­kau­den sa­no­ja juu­ri mi­nul­le. Se on us­kon saar­naa. Vaa­ti­muk­set ovat jos­sain muu­al­la. Ju­ma­lan sa­nan kirk­kaan pei­lin va­los­sa näen lä­hel­le ja kau­as. Yk­sin­ker­tai­nen ilo­sa­no­ma ta­voit­taa epäi­le­vän ja hau­raan mie­len. Täs­sä mi­nun on hyvä ol­la, hau­raa­na mut­ta vah­va­na, Ju­ma­lan ar­mon va­ras­sa.

Mar­ja-Lii­sa Si­vu­la

Kir­joi­tus on jul­kais­tu Sii­o­nin Lä­he­tys­leh­des­sä 4/2014.

Ku­vat: Jaak­ko Kos­ke­lo, Jar­mo Määt­tä ja Hen­rik­ki He­te­maa