JavaScript is disabled in your web browser or browser is too old to support JavaScript. Today almost all web pages contain JavaScript, a scripting programming language that runs on visitor's web browser. It makes web pages functional for specific purposes and if disabled for some reason, the content or the functionality of the web page can be limited or unavailable.
Puhutaan maasta ja taivaasta

Voi­ko hau­ras ol­la vah­va?

Siionin Lähetyslehti
Puhutaan maasta ja taivaasta
13.4.2014 5.00

Juttua muokattu:

2.1. 09:33
2020010209332920140413050000

Ta­voit­te­len otet­ta ha­pa­roi­vis­ta aja­tuk­sis­ta­ni. Ajat­te­len saa­maa­ni elä­män­lah­jaa, sitä et­tä paik­ka­ni on elää täs­sä ajas­sa, ei hel­pom­mas­sa tai vai­ke­am­mas­sa. Yhä on päi­vie­ni as­kel­lus vah­vem­mis­sa kuin omis­sa kä­sis­sä­ni. Luo­tan­ko sii­hen? Kun ym­pä­ril­lä viu­hu­vat puus­kai­set tuu­let, mie­li häm­men­tyy. Tun­te­mi­set vaih­te­le­vat py­säh­dyk­ses­tä liik­keel­le läh­töön, epä­mu­ka­vuu­des­ta tut­tuun läm­pöön, hau­rau­des­ta vah­vuu­teen, epäi­lyk­ses­tä luot­ta­muk­seen.

Muis­tan Psal­min aja­tuk­sen, et­tä ih­mi­nen on kuin ruo­ho. Het­ken se ku­kois­taa, sit­ten la­kas­tuu ja kuih­tuu pois. Mie­tin, mil­tä näyt­tää la­kas­tu­nut ruo­ho. Kat­son omaa hau­raut­ta­ni sitä vas­ten, mikä mi­nul­le on tar­peel­lis­ta, mikä riit­tää. Psal­min sa­nat kos­ket­ta­vat: niin ka­rut, niin elä­mää täyn­nä.

Kirk­ko­vuo­den ku­lus­sa lä­hes­tym­me suur­ta juh­laa. Sitä edel­tä­vä paas­to­nai­ka ke­hot­taa mei­tä hil­jen­ty­mään, val­mis­tau­tu­maan pit­kän­per­jan­tain ja pää­si­äi­sen sa­no­man vas­taa­not­ta­mi­seen. Mie­leen nou­see aja­tus, voi­si­ko use­am­min­kin tois­tu­va hil­jen­ty­mi­nen vah­vis­taa hy­vin­voin­ti­a­ni jo­ka­päi­väi­ses­sä elä­mäs­sä. Mitä ta­pah­tui­si, jos vä­häk­si ai­kaa ir­rot­tau­tui­sin pois ajan kiih­ke­äs­tä syk­kees­tä? In­hi­mil­li­nen pyr­ki­myk­se­ni on vi­rit­täy­tyä kuu­le­maan ja nä­ke­mään mah­dol­li­sim­man pal­jon ja laa­jal­le. Hyvä niin­kin. Mut­ta voi ol­la, et­tä mitä laa­jem­mal­le ku­rot­tau­dun, sitä pin­nal­li­sem­min näen, eh­kä vä­syn. Mo­nen­lai­sen sä­län kes­kel­lä lie­nee pal­jon myös sel­lais­ta, mikä jää mi­nul­le mer­ki­tyk­set­tö­mäk­si.

Jos kään­täi­sin kat­seen lä­hel­le­ni, nä­ki­sin­kö sii­nä jo­tain mer­ki­tyk­sel­lis­tä, ajan pin­ta­her­mol­la py­sy­mis­tä­kin mer­ki­tyk­sel­li­sem­pää. Pu­hum­me toi­nen toi­sem­me rin­nal­la kul­ke­mi­sen tar­peel­li­suu­des­ta. Jään miet­ti­mään, mitä tuo kau­nis il­mai­su tar­koit­taa mi­nun elä­mäs­sä­ni. Pu­hun­ko vain? Tah­toi­sin tun­tea, et­tä tois­tem­me rin­nal­la kul­ke­mi­nen on meil­le eli­neh­to. Se on toi­sen kuu­le­mis­ta ja it­se kuul­luk­si tu­le­mis­ta. Se on sa­nal­li­sen ja sa­nat­to­man tuen an­ta­mis­ta ja saa­mis­ta. Tar­vit­sen ti­laa, et­tä voin kuun­nel­la tois­ta ja et­tä voin it­se avau­tua. Kun vai­kei­ta­kin kes­kus­te­lu­ja kan­nat­te­lee toi­von ja luot­ta­muk­sen hen­ki, mie­li ilah­tuu. Us­ko avaa nä­ky­miä myös nii­den ky­sy­mys­ten yli, joi­hin ei löy­dy vas­taus­ta.

Mie­les­sä­ni on tuo­kio seu­ra­pen­kis­sä. Isä ja lap­set is­tu­vat vie­re­tys­ten, ja vir­si kai­kuu voi­mal­li­se­na: ”Myös isäm­me us­koi­vat en­nen / ja kyl­vi­vät, leik­ka­si­vat. / Me saar­naam­me ai­ko­jen men­nen / kuin isäm­me saar­na­si­vat.” Pie­ni poi­ka, iso­ve­li, lau­laa sy­dä­men­sä poh­jas­ta, kat­soo vä­lil­lä vir­ren sa­no­ja, ja lau­laa. Pik­ku­si­sa­ruk­set piir­te­le­vät vih­koi­hin­sa. ”Nyt us­kos­sa au­tuu­den ran­taa / jo tääl­tä me kat­se­lem­me. / Jo vir­tem­me kii­tos­ta kan­taa, / me toi­vos­sa rie­muit­sem­me.” Isä­kin lau­laa.

Seu­ra­sa­lin penk­ki­ri­vien täyt­ty­mi­nen tun­tuu jos­kus it­ses­tään­sel­vyy­del­tä, ei­kä se sitä kui­ten­kaan ole. Näky Ju­ma­lan sa­nan kuu­li­jois­ta pu­hut­te­lee. Mis­tä tu­lem­me­kin, mil­lai­sin aja­tuk­sin ja ko­ke­muk­sin, sa­man läh­teen luok­se ha­la­jam­me ko­koon­tua. Ajan tuu­lis­sa us­ko­ni jou­tuu ko­e­tuk­sel­le, ja ko­e­tus pyr­kii peit­tä­mään al­leen elä­mä­ni aar­teen. Kuun­te­len pu­het­ta, ar­mah­ta­van rak­kau­den sa­no­ja juu­ri mi­nul­le. Se on us­kon saar­naa. Vaa­ti­muk­set ovat jos­sain muu­al­la. Ju­ma­lan sa­nan kirk­kaan pei­lin va­los­sa näen lä­hel­le ja kau­as. Yk­sin­ker­tai­nen ilo­sa­no­ma ta­voit­taa epäi­le­vän ja hau­raan mie­len. Täs­sä mi­nun on hyvä ol­la, hau­raa­na mut­ta vah­va­na, Ju­ma­lan ar­mon va­ras­sa.

Mar­ja-Lii­sa Si­vu­la

Kir­joi­tus on jul­kais­tu Sii­o­nin Lä­he­tys­leh­des­sä 4/2014.

Ku­vat: Jaak­ko Kos­ke­lo, Jar­mo Määt­tä ja Hen­rik­ki He­te­maa