Au­tu­aak­si ju­lis­ta­mi­nen on tuo­mi­on ju­lis­tus – va­paut­ta­van tuo­mi­on. Jee­sus an­toi vuo­ri­saar­nan alus­sa va­paut­ta­van tuo­mi­on. Hän pu­hui ju­lis­tuk­sen­sa vuo­rel­ta, jot­ta kaik­ki pai­kal­le saa­pu­neet kuu­li­si­vat saar­nan, jos­ta tuli Jee­suk­sen tun­ne­tuin puhe. Au­tu­as ih­mi­nen on on­ni­tel­ta­va, hän kel­paa Ju­ma­lal­le. Niin­hän Jee­sus sa­noo au­tu­aak­si ju­lis­ta­mi­sen­sa lo­puk­si.

Kris­til­li­sil­lä kir­koil­la on ol­lut ta­pa­na ju­lis­taa joku mer­kit­tä­vä hen­ki­lö tä­män kuol­tua au­tu­aak­si. Yleen­sä au­tu­aak­si ju­lis­ta­mis­ta on pe­rus­tel­tu edes­men­neen ih­mi­sen hy­vil­lä te­oil­la. Py­häin­päi­vää­kin vie­te­tään us­kos­sa kuol­lei­den muis­tok­si. Py­häin­päi­vä­nä on pe­rin­tei­ses­ti muis­tel­tu mart­tyy­re­ja, jot­ka on sur­mat­tu us­kon­sa vuok­si. Pyhä viit­taa kui­ten­kin myös laa­jem­min kos­ke­maan kaik­kia Kris­tuk­sen omia, nyt­kin elä­viä.

Ke­nel­lä on tuo­mi­o­val­ta?

On­ko ih­mi­sel­lä kui­ten­kaan au­tu­aak­si ju­lis­ta­mi­sen val­taa? Eh­kä vie­lä mer­kit­tä­väm­pi ky­sy­mys on, voi­ko ih­mi­nen tuo­mi­ta jon­kun toi­sen ka­do­tuk­seen. Jee­sus it­se an­toi sii­hen vas­tauk­sen opet­ta­es­saan ope­tus­lap­sia. Hän sa­noi "Ih­mi­sen Po­jan" is­tuu­tu­van kirk­kau­ten­sa val­tais­tui­mel­le. Tuol­loin kaik­ki kan­sat koo­taan val­tais­tui­men eteen. Kaik­ki ja­e­taan vain kah­teen jouk­koon, niin kuin pai­men erot­taa vuo­het lam­pais­ta.

Her­ra Jee­sus suo­rit­taa tuo­mi­on. Ku­nin­kaa­na Hän sa­noo oi­ke­al­la puo­lel­la ole­vil­le: "Tul­kaa tän­ne, te isä­ni siu­naa­mat. Te saat­te pe­riä val­ta­kun­nan, joka on ol­lut val­mii­na tei­tä var­ten maa­il­man luo­mi­ses­ta as­ti." (Matt. 25:34.) Ih­mi­nen ot­taa hel­pos­ti it­sel­leen val­lan tuo­mi­tak­seen toi­sia, mut­ta to­del­li­suu­des­sa val­ta on vain Ju­ma­lan Po­jal­la.

Myös pro­feet­to­ja vai­not­tiin

Eri­tyi­ses­ti au­tu­aak­si­ju­lis­tuk­sen lop­pu on hy­vin pu­hut­te­le­va: "Au­tu­ai­ta olet­te te, kun tei­tä mi­nun täh­te­ni her­ja­taan ja vai­no­taan ja kun teis­tä val­heel­li­ses­ti pu­hu­taan kaik­kea pa­haa" (Matt. 5:11). Her­jauk­sia kuul­les­saan us­ko­va saat­taa al­kaa pel­kää­mään tai häm­men­tyy tun­ties­saan ole­van­sa pa­ho­jen pu­hei­den ja suo­ra­nai­sen hal­vek­sun­nan koh­tee­na. Toi­saal­ta saat­taa myös tun­tea suut­tu­mus­ta, tuol­loin mie­li te­ki­si an­taa sa­mal­la mi­tal­la ta­kai­sin.

Us­ko­va ih­mi­nen elää täs­sä het­kes­sä, jos­sa erää­nä ar­vo­na on kai­ken ky­see­na­lais­ta­mi­nen ja kriit­ti­nen tar­kas­te­lu. Kri­tiik­ki voi hel­pos­ti tun­tua it­seen koh­dis­tu­val­ta, hen­ki­lö­koh­tai­sel­ta. Kun kri­tiik­ki koh­dis­tuu us­ko­val­le ih­mi­sel­le kaik­kein tär­keim­pään asi­aan, omaan hen­ki­lö­koh­tai­seen us­koon, se tu­lee hy­vin lä­hel­le. Jee­sus kui­ten­kin roh­kai­see us­ko­via sa­no­mal­la: ”Niin­hän vai­not­tiin pro­feet­to­ja­kin, jot­ka eli­vät en­nen tei­tä” (Matt. 5:12).

Ajal­li­nen vai­va vain vä­li­ai­kais­ta

Jee­sus ke­hot­taa saar­nas­saan kään­tä­mään kat­seen us­kon pää­mää­rään: ”Iloit­kaa ja rie­muit­kaa, sil­lä palk­ka, jon­ka te tai­vaas­sa saat­te, on suu­ri” (Matt. 5:12). Jee­suk­sen pu­hees­ta vä­lit­tyy tä­män ajan vä­li­ai­kai­suus. Vai­vaa ja vai­noa tar­vit­see ko­kea vain het­ken. Tai­vas on ian­kaik­ki­nen, ja sin­ne us­ko­van kat­se tä­hy­ää. Kat­sel­les­sa us­kon pää­mää­rää hah­mot­tuu myös ajal­li­sen vai­van suu­ruus, joka on ohi­me­ne­vä.

Kun us­ko­va jak­saa us­kon sil­min kat­sel­la ian­kaik­kis­ta iloa tai­vaas­sa, syn­tyy an­teek­si­an­ta­va mie­li myös pa­han­pu­hu­jaa koh­taa. Us­ko­val­le on tär­ke­ää ol­la rau­han­te­ki­jä, jol­le Jee­sus an­taa Ju­ma­lan lap­sen ni­men (Matt. 5:9). Ju­ma­lan lap­sen nimi on kaik­kein ar­vok­kain nimi maan pääl­lä. Se nimi lu­paa pe­rin­tö­o­san

Ar­mol­li­suus us­ko­van tun­to­merk­ki

Jee­sus sa­noo toi­saal­la vuo­ri­saar­nas­sa: ”Mut­ta jos te et­te an­na an­teek­si toi­sil­le, ei Isän­ne­kään an­na an­teek­si tei­dän rik­ko­muk­si­an­ne” (Matt. 6:15). An­teek­si an­ta­mi­nen voi ol­la ih­mi­sel­le hy­vin vai­ke­aa – eri­tyi­ses­ti, jos jou­tuu pe­rät­tö­mien pu­hei­den koh­teek­si. Jee­sus ei kui­ten­kaan an­na an­teek­si­an­ta­mat­to­muu­del­le oi­keut­ta.

Au­tu­aak­si­ju­lis­tuk­ses­sa Jee­sus sa­noo myön­tei­ses­sä muo­dos­sa: “Au­tu­ai­ta ne, jot­ka toi­sia ar­mah­ta­vat: hei­dät ar­mah­de­taan” (Matt. 5:7). Ar­mah­dus­ta tar­vit­see jo­kai­nen. Us­ko­va ih­mi­nen on lä­he­tet­ty ju­lis­ta­maan ilo­sa­no­maa syn­tien an­teek­si saa­mi­ses­ta. Hän on it­se ar­mah­duk­ses­ta osal­li­nen, sik­si hän tah­too us­kon he­del­mä­nä ju­lis­taa ar­mah­dus­ta myös toi­sil­le.

Juk­ka Kol­mo­nen

Raa­ma­tun­koh­tia, joi­hin kir­joi­tus poh­jau­tuu:

Py­häin­päi­vä: Ps. 89:6–8, 16–19; Jes. 60:18–21; Ilm. 21:1–4; Matt. 5:1–12

Jul­kais­tu Päi­vä­mie­hes­sä 29.10.2014.