Eli­as Mus­ta­jär­vi

Tai­va­so­san saa­vut­ta­mi­sek­si tar­vi­taan us­koa. Jee­sus muis­tut­taa us­kos­sa val­vo­mi­ses­ta, jo­hon kuu­luu us­ko­ne­lä­män hoi­ta­mi­nen.

Kes­kus­te­lin ker­ran pie­nen tyt­tä­re­ni kans­sa elä­män tar­koi­tuk­ses­ta. Hän to­te­si, et­tä vaik­ka ih­mi­nen ei pää­si­si kos­kaan sän­gys­tä ylös, mut­ta oli­si us­ko­vai­nen ja sit­ten kuo­li­si, hän pää­si­si tai­vaa­seen. Niin se on: elä­män tar­koi­tus oli­si sil­loin täy­del­li­ses­ti täyt­ty­nyt.

Kris­ti­no­pin mu­kaan “Ju­ma­lan ja Va­pah­ta­jam­me Jee­suk­sen Kris­tuk­sen tun­te­mi­nen ja Ju­ma­lan lap­sek­si pää­se­mi­nen on elä­mäm­me kal­lein asia” (KO 1948:1). Ju­ma­lan lap­set pää­se­vät tä­män elä­män jäl­keen tai­vaa­seen, ku­ten tyt­tä­re­ni­kin tie­si. Siel­lä on us­ko­vai­sen mat­kan pää­mää­rä, ja on­han Ju­ma­la tar­koit­ta­nut ihan jo­kai­sen ih­mi­sen ikuis­ta elä­mää var­ten (1. Tim. 2:4; 6:12). Tä­män pää­mää­rän, tai­vaan, saa­vut­taa säi­lyt­tä­mäl­lä us­kon.

Hen­gel­li­nen val­vo­mi­nen kuu­luu us­koon

Jee­sus pu­huu evan­ke­liu­mi­teks­tis­sä us­kos­sa val­vo­mi­ses­ta, joka mi­nul­le tar­koit­taa sitä, et­tä py­syy hen­gel­li­ses­ti he­reil­lä sen suh­teen, et­tei mi­kään sai­si vie­tel­lä pois us­kos­ta. Tär­keä osa tätä hen­gel­lis­tä val­vo­mis­ta on us­ko­ne­lä­män hoi­ta­mi­nen. Vuo­den 1948 Kris­ti­no­pis­sa ope­te­taan, et­tä “py­sy­äk­seen ja vah­vis­tu­ak­seen us­kos­sa kris­ti­tyn tu­lee ah­ke­ras­ti käyt­tää Ju­ma­lan sa­naa ja Her­ran Py­hää eh­tool­lis­ta, ru­kous­ta ja kris­tit­ty­jen kes­ki­näis­tä yh­teyt­tä”. Ju­ma­lan­pal­ve­luk­set, seu­rat ja muut rau­ha­nyh­dis­tys­ten toi­min­ta­muo­dot sekä us­ko­na­si­aan liit­ty­vät kes­kus­te­lut tois­ten us­ko­vais­ten kans­sa ovat tär­keä osa Jee­suk­sen an­ta­man val­vo­mis­ke­ho­tuk­sen täyt­tä­mis­tä.

Teks­tiä edel­tä­vät Jee­suk­sen ku­vauk­set lo­pun ajois­ta ja Ih­mi­sen Po­jan tu­le­mi­ses­ta. Tuo­hon Jee­suk­sen toi­seen tu­le­mi­seen viit­taa­vat myös Jee­suk­sen sa­nat teks­tin alus­sa: “Te et­te tie­dä, mil­loin se ai­ka tu­lee.” Teks­ti al­kaa ja päät­tyy ke­ho­tuk­seen val­vo­mi­ses­ta. Jee­sus ha­lu­aa eri­tyi­ses­ti pai­not­taa val­vo­mi­sen tär­keyt­tä. Ker­too­pa hän vie­lä ver­tauk­sen oven­var­ti­jal­le an­ne­tus­ta vas­tuus­ta ke­ho­tuk­sen­sa vah­vis­tuk­sek­si.

Jee­sus ei tur­haan puhu us­kos­sa val­vo­mi­sen tär­key­des­tä. On­han koko ih­mi­sen koh­ta­lo kuo­le­man het­kel­lä kiin­ni sii­tä, on­ko hän us­ko­mas­sa vai ei. Il­man us­koa on mah­do­ton kel­va­ta Ju­ma­lal­le (Hepr. 11:6). Ei­li­sen us­kol­la ei pää­se tai­vaa­seen, vaan on val­vot­ta­va us­kos­sa lop­puun as­ti. Lo­pul­ta ai­noa asia, jol­la läh­dön het­kel­lä on vä­liä, on sy­dä­men us­ko.

Toi­vo kan­taa läpi elä­män

Moni tun­tee jon­kun ih­mi­sen, joka on tun­nus­ta­nut us­koa ja kan­nus­ta­nut toi­si­a­kin us­ko­maan, mut­ta on it­se unoh­ta­nut us­kos­sa val­vo­mi­sen tär­key­den ja lo­pul­ta luo­pu­nut us­kos­ta. Tä­män­kal­tai­sen ih­mi­sen koh­dal­la us­kon kil­voi­tus on hä­nen it­sen­sä kan­nal­ta va­lu­nut ko­ko­naan huk­kaan, jos hän kuo­lee epä­us­kos­sa. Lä­hei­sen luo­pu­es­sa us­kos­ta loh­tu­na kui­ten­kin on, et­tä niin kau­an kuin on elä­mää on toi­voa. Ih­mi­sel­lä, joka on ol­lut jos­kus us­ko­mas­sa, on usein jo­kin kyt­kös us­ko­vai­siin ih­mi­siin. Se muis­tut­taa hän­tä Ju­ma­lan val­ta­kun­nas­ta ja kut­suu ta­kai­sin Ju­ma­lan las­ten jouk­koon. Ju­ma­lan val­ta­kun­nas­ta toi­nen us­ko­vai­nen voi saar­na­ta epä­us­kon ja kaik­ki syn­nit an­teek­si.

Suur­ta iloa tuot­taa se, et­tä moni sel­lai­nen, joka ei ole ai­em­min tien­nyt Ju­ma­lan val­ta­kun­nas­ta mi­tään, on saa­nut us­koa syn­tin­sä an­teek­si. Ju­ma­lan voi­ma on to­del­la kaik­kein suu­rin voi­ma! Ju­ma­lan voi­mal­la var­jel­tuu us­ko­mas­sa elä­män lop­puun as­ti ja pää­see ker­ran pää­mää­rään, tai­vaan ko­tiin.

Evan­ke­liu­mi: Mark. 13:33–37

Raa­mat­tu 1992: ”Jee­sus sa­noo: ’Pi­tä­kää va­ran­ne, ol­kaa val­veil­la, sil­lä te et­te tie­dä mil­loin se ai­ka tu­lee. Kun mies mat­kus­taa vie­rail­le mail­le ja ta­los­ta läh­ties­sään an­taa kul­le­kin pal­ve­li­jal­le oman teh­tä­vän ja vas­tuun, niin oven­var­ti­jan hän käs­kee val­voa. Val­vo­kaa siis, sil­lä te et­te tie­dä, kos­ka ta­lon her­ra tu­lee: il­lal­la vai kes­kiy­öl­lä, ku­kon­lau­lun ai­kaan vai aa­mun jo val­je­tes­sa. Hän tu­lee äk­ki­ar­vaa­mat­ta – va­ro­kaa siis, et­tei hän ta­paa tei­tä nuk­ku­mas­ta. Min­kä minä sa­non teil­le, sen sa­non kai­kil­le: val­vo­kaa!’”

Bib­lia: ”Jee­sus sa­noo: ’Ka­vah­ta­kaat, val­vo­kaat ja ru­koil­kaat, sil­lä et­te tie­dä, kos­ka se ai­ka tu­lee. Niin­kuin ih­mi­nen, joka muil­le mail­le va­el­si, jät­ti huo­neen­sa ja an­toi pal­ve­li­ain­sa hal­tuun, ja kul­le­kin hä­nen as­ka­reen­sa, ja käs­ki oven­var­ti­ain val­voa; niin val­vo­kaat siis: (sil­lä et­te tie­dä, kos­ka huo­neen Her­ra tu­le­va on, eh­too­na, taik­ka puo­liy­ö­nä, eli ku­kon lau­lais­sa, eli aa­mul­la:) et­tei hän äkis­ti tul­les­san­sa löy­täi­si tei­tä ma­kaa­mas­ta. Mut­ta mitä minä teil­le sa­noin, sen minä kai­kil­le sa­non: val­vo­kaat!”