Mik­ko Fa­ger

Ver­tauk­ses­sa ku­nin­kaan kut­sun ot­ti­vat vas­taan hen­gel­li­ses­ti köy­hät ja syn­ti­set ih­mi­set. Ju­ma­lan ar­mo kuu­luu kai­kil­le.

Jee­sus pu­hui pal­jon ver­tauk­sin. Hän ker­toi kuu­li­joil­leen Ju­ma­lan val­ta­kun­nas­ta ver­ra­ten sitä muun mu­as­sa verk­koon, joka ko­ko­si kai­ken­lai­sia ka­lo­ja tai isän­tään, joka aa­mu­var­hai­sel­la läh­ti palk­kaa­maan työ­mie­hiä vii­ni­tar­haan­sa.

Tai­vaal­li­nen kut­su ei kel­van­nut

Sun­nun­tain evan­ke­liu­mi­teks­ti ker­too ver­tauk­sen ku­nin­kaas­ta, joka val­mis­ti häät po­jal­leen. Ku­nin­gas lä­het­ti omat pal­ve­li­jan­sa, sa­nan­saat­ta­jat, kut­su­maan vie­rai­ta. Oli­si luul­lut, et­tä kut­su oli­si ol­lut mie­lui­nen ja otet­tu vas­taan iloi­ten. Kut­su­tut ei­vät vä­lit­tä­neet saa­mas­taan kut­sus­ta, vaik­ka pal­ve­li­jat vei­vät sa­nan: ”Olen val­mis­ta­nut ate­ri­a­ni, hä­rät ja syöt­tö­va­si­kat on teu­ras­tet­tu, kaik­ki on val­mii­na. Tul­kaa häi­hin!”

Kut­sun vas­taa­not­ta­mi­sel­le oli mo­nia es­tei­tä. Yk­si oli os­ta­nut pel­lon, toi­nen ha­lu­si men­nä ko­kei­le­maan os­ta­mi­aan här­kiä ja joku oli men­nyt nai­mi­siin. Sie­lun­vi­hol­li­nen oli saa­nut edel­lä mai­ni­tut asi­at näyt­tä­mään niin tär­keil­tä, et­tä tai­vaal­li­nen kut­su jäi toi­sar­voi­sek­si. Kut­su­tuil­la oli et­si­kon ai­ka, jon­ka he hyl­kä­si­vät.

Muu­ta­mat oli­vat ku­nin­kaan kut­sul­le niin vi­hai­sia, et­tä ot­ti­vat pal­ve­li­jat kiin­ni ja piek­si­vät hei­dät hen­gil­tä. Vaik­ka ku­nin­gas vi­has­tui ja hä­nen so­ta­jouk­kon­sa sur­ma­si mur­ha­mie­het ja polt­ti hei­dän kau­pun­kin­sa, ku­nin­gas ei jät­tä­nyt kut­su­mis­taan kes­ken, vaan an­toi pal­ve­li­joil­leen oh­jeen men­nä teil­le ja to­reil­le kut­su­maan häi­hin, kei­tä vain ta­pai­si­vat­kin.

Pal­ve­li­jat me­ni­vät ja ke­rä­si­vät kaik­ki, jot­ka he ta­pa­si­vat, niin pa­hat kuin hy­vät, ja hää­huo­ne täyt­tyi ate­ri­al­le tul­leis­ta. Nämä hää­vie­raat ei­vät ol­leet rik­kai­ta ja an­si­oi­tu­nei­ta, vaan nii­tä, jot­ka oli­vat tun­te­neet it­ses­sään köy­hyyt­tä ja syn­ti­syyt­tä. Ky­sy­myk­seen, kuu­luu­ko täl­lai­sel­le ih­mi­sel­le Ju­ma­lan ar­mo, vas­tauk­se­na on Ju­ma­lan val­ta­kun­nas­ta saar­nat­tu ai­na eh­do­ton evan­ke­liu­mi: si­nun syn­ti­si an­ne­taan si­nul­le an­teek­si Jee­suk­sen ni­mes­sä ja ve­res­sä. Raa­mat­tu osoit­taa, kuin­ka vai­ke­aa on hen­gel­li­ses­ti rik­kaan ja it­se­riit­toi­sen tul­la si­säl­le Ju­ma­lan val­ta­kun­taan.

Juh­liin il­man hää­pu­kua

Ku­nin­gas ei ol­lut hää­vie­rai­den suh­teen vä­lin­pi­tä­mä­töin. Hän saa­pui kat­so­maan juh­la­vie­rai­ta ja näki mie­hen, jol­la ei ol­lut hää­pu­kua. Mi­ten joku us­kal­si tul­la juh­liin il­man hää­pu­kua ja mi­ten se oli yli­pää­tään mah­dol­lis­ta? Ku­nin­gas ky­syy asi­aa mie­hel­tä, mut­ta hän ei saa­nut sa­naa suus­taan.

Juu­das epis­to­las­saan va­roit­taa: ”Tei­dän jouk­koon­ne on näet lui­ker­rel­lut ih­mi­siä, jois­ta jo kau­an on ol­lut tuo­mio kir­joi­tet­tu­na. Nämä ju­ma­lat­to­mat kään­tä­vät mei­dän Ju­ma­lam­me ar­mon riet­tau­dek­si ja kiel­tä­vät ai­no­an Val­ti­aam­me Her­ram­me Jee­suk­sen Kris­tuk­sen.” (Juud. 1:4.)

Hää­juh­la saa mie­hen osal­ta ikä­vän kään­teen, kun pal­ve­li­jat saa­vat ku­nin­kaal­ta käs­kyn: ”Si­to­kaa hä­net kä­sis­tä ja ja­lois­ta ja heit­tä­kää ulos pi­mey­teen. Siel­lä it­ke­tään ja ki­ris­tel­lään ham­pai­ta.”

Kun Jo­han­nes kir­joit­ti Aa­si­an seu­ra­kun­tien en­ke­leil­le, eli sa­nan­pal­ve­li­joil­le, hän muun mu­as­sa nuh­te­li Sar­dek­sen seu­ra­kun­nan en­ke­liä, et­tä hän oli elä­vien kir­jois­sa, mut­ta kui­ten­kin kuol­lut. Hän­tä ke­ho­tet­tiin pa­ran­nuk­seen ja hä­nel­le muis­tu­tet­tiin: ”Se, joka voit­taa saa yl­leen val­ke­at vaat­teet, en­kä minä pyy­hi hä­nen ni­me­ään elä­män kir­jas­ta, vaan tun­nus­tan hä­net omak­se­ni isä­ni ja hä­nen en­ke­lien­sä edes­sä” (Ilm. 3:5).

Us­kon kil­voi­tuk­sen pää­mää­rä­nä on Ka­rit­san häät tai­vaan ko­dis­sa.

Evan­ke­liu­mi­teks­ti Matt. 22:1–14

Raa­mat­tu 1992: Jee­sus jat­koi ver­taus­pu­hei­taan ja sa­noi:

”Tai­vas­ten val­ta­kun­taa voi ver­ra­ta ku­nin­kaa­seen, joka val­mis­ti häät po­jal­leen. Hän lä­het­ti pal­ve­li­joi­taan kut­su­maan hää­vie­rai­ta, mut­ta kut­sun saa­neet ei­vät tah­to­neet tul­la. Sil­loin hän lä­het­ti toi­sia pal­ve­li­joi­ta ja käs­ki hei­dän sa­noa kut­su­tuil­le: ’Olen val­mis­ta­nut ate­ri­a­ni, hä­rät ja syöt­tö­va­si­kat on teu­ras­tet­tu, kaik­ki on val­mii­na. Tul­kaa häi­hin!’ Mut­ta kut­sun saa­neis­ta toi­set ei­vät vä­lit­tä­neet sii­tä, vaan me­ni­vät muu­al­le, kuka pel­lol­leen, kuka kau­poil­leen, toi­set taas ot­ti­vat ku­nin­kaan pal­ve­li­jat kiin­ni, piek­si­vät hei­tä ja löi­vät hei­dät hen­gil­tä. Sil­loin ku­nin­gas vi­has­tui. Hän lä­het­ti so­ta­jouk­kon­sa, sur­ma­si mur­ha­mie­het ja polt­ti hei­dän kau­pun­kin­sa. Sit­ten ku­nin­gas sa­noi pal­ve­li­joil­leen: ’Kaik­ki on val­mii­na hää­juh­laa var­ten, mut­ta kut­su­tut ei­vät ol­leet juh­lan ar­voi­sia. Men­kää nyt teil­le ja to­reil­le ja kut­su­kaa häi­hin kei­tä vain ta­paat­te.’ Pal­ve­li­jat me­ni­vät ja ke­rä­si­vät kaik­ki, jot­ka he ta­pa­si­vat, niin pa­hat kuin hy­vät, ja hää­huo­ne täyt­tyi ate­ri­al­le tul­leis­ta.

Kun ku­nin­gas tuli si­sään kat­so­maan juh­la­vie­rai­taan, hän näki siel­lä mie­hen, jol­la ei ol­lut hää­pu­kua. Hän ky­syi täl­tä: ’Ys­tä­vä­ni, kuin­ka saa­toit tul­la tän­ne il­man hää­vaat­tei­ta?’ Mies ei saa­nut sa­naa suus­taan. Sil­loin ku­nin­gas sa­noi pal­ve­li­joil­leen: ’Si­to­kaa hä­net kä­sis­tä ja ja­lois­ta ja heit­tä­kää ulos pi­mey­teen. Siel­lä it­ke­tään ja ki­ris­tel­lään ham­pai­ta. Mo­net ovat kut­sut­tu­ja, mut­ta har­vat va­lit­tu­ja.’”