Mitä on hyvä elä­mä? Saa­ko sen ra­hal­la, rik­kau­del­la? Löy­tää­kö hy­vän elä­män pa­rem­min ai­neet­to­mil­la elä­mä­nar­voil­la? Vai on­ko niin, et­tä meil­le on tar­jol­la jo­tain vie­lä tätä elä­mää ar­vok­kaam­paa? Ker­to­mus Sak­keuk­ses­ta avaa nä­kö­a­lan näi­hin ky­sy­myk­siin.

Et­si­jä

Sak­keus oli pub­li­kaa­nien esi­mies Je­ri­kon vilk­kaas­sa kaup­pa­kau­pun­gis­sa. Roo­man val­ta­kun­nan vir­ka­mie­he­nä hä­nel­lä oli oi­keus koo­ta alais­ten­sa kans­sa alu­eel­la kaik­ki tul­li­mak­sut ja ti­lit­tää ne edel­leen. Sak­keus oli elä­mäs­sään me­nes­ty­nyt, ri­kas mies.

Rik­kaus ei näy­tä teh­neen hä­nes­tä kui­ten­kaan on­nel­lis­ta. Hän oli ko­ti­kau­pun­gis­saan hal­vek­sit­tu jul­ki­syn­ti­nen, mie­hi­tys­val­lan kä­ty­ri ja vil­pil­li­ses­ti ri­kas­tu­nut. Sik­si juu­ta­lai­set oli­vat sul­ke­neet hä­net ulos yh­tei­sös­tään.

Jee­suk­sen tulo Je­ri­koon he­rät­ti Sak­keuk­ses­sa toi­von­ki­pi­nän. Ken­ties hän oli kuul­lut ih­meel­li­ses­tä opet­ta­jas­ta, joka seu­rus­te­li syn­tis­ten kans­sa. Luu­kas ku­vaa sat­tu­vas­ti, mi­ten pie­ni­ko­koi­nen mies käyt­ti kai­ken kek­se­li­äi­syy­ten­sä pääs­täk­seen vä­ki­jou­kon es­tä­mät­tä ja ih­mis­ten mie­li­pi­teis­tä vä­lit­tä­mät­tä nä­ke­mään Jee­suk­sen.

Voim­me aja­tel­la Sak­keus­ta esi­merk­ki­nä ih­mi­ses­tä, jol­la näyt­tää me­ne­vän elä­mäs­sä hy­vin, mut­ta jon­ka si­sim­mäs­sä on sy­viä haa­vo­ja. Oma­tun­to syyt­tää vää­ris­tä te­ois­ta. Te­kee mie­li et­siä apua, pa­rem­paa. Jee­sus an­toi kai­kil­le näin ko­ke­vil­le ke­ho­tuk­sen ja myös lu­pauk­sen: ”Et­si­kää, niin te löy­dät­te” (Matt. 7:7).

Kut­su Ju­ma­lan val­ta­kun­taan

Sak­keuk­sen ta­voit­tee­na oli saa­da vain näh­dä Jee­sus. Näin ta­pah­tui. Mut­ta sa­mal­la hän sai sel­lais­ta, joka ylit­ti kaik­ki hä­nen odo­tuk­sen­sa. Jee­sus näki hä­net ja esit­ti mer­kil­li­sen kut­sun: ”Sak­keus, tule kii­rees­ti alas. Tä­nään mi­nun on mää­rä ol­la vie­raa­na si­nun ko­dis­sa­si.”

Liik­ku­es­saan ih­mis­ten pa­ris­sa Jee­sus ju­lis­ti evan­ke­liu­mia, kut­sua Ju­ma­lan val­ta­kun­taan (Mark. 1:14–15). Sama kut­su on yhä liik­keel­lä. ”Kris­tuk­sen työ maa­il­mas­sa jat­kuu hä­nen seu­ra­kun­nas­saan Py­hän Hen­gen työ­nä” (KO 44). Meil­le us­ko­vai­sil­le on an­net­tu teh­tä­vä. Kun viem­me Kris­tus­ta et­si­vil­le ih­mi­sil­le kut­sua Ju­ma­lan val­ta­kun­taan, saam­me ru­koil­la, et­tä osai­sim­me koh­da­ta hei­dät roh­ke­as­ti, mut­ta sa­mal­la ra­kas­ta­vas­ti.

Löy­tä­jän ilo ja ilo löy­de­tys­tä

Jee­suk­sen kut­su mer­kit­si Sak­keuk­sel­le sitä, et­tä oli joku, joka vä­lit­ti hä­nes­tä. Ken­ties Sak­keuk­sen kor­viin kan­tau­tui vä­ki­jou­kos­ta pa­hek­sun­ta sii­tä, et­tä Jee­sus ot­ti syn­ti­sen mie­hen ta­lon ma­ja­pai­kak­seen. Sak­keus ei pii­tan­nut sii­tä, sil­lä löy­tä­jän ilo täyt­ti hä­nen sy­dä­men­sä.

Jee­sus opet­ti, et­tei ku­kaan voi tul­la hä­nen luok­seen, el­lei Isä hän­tä vedä (Joh. 6:44). Kut­su­es­saan val­ta­kun­taan­sa Ju­ma­la muok­kaa ih­mi­ses­sä sy­dä­men maa­pe­rää evan­ke­liu­min vas­taa­not­ta­mi­seen.

Jee­suk­sen ver­tauk­set ek­sy­nees­tä lam­paas­ta ja ka­don­nees­ta ho­pe­a­ra­has­ta ku­vaa­vat kau­niis­ti, mi­ten Ju­ma­la et­sii har­ha­teil­le jou­tu­nut­ta, luo­maan­sa ja lu­nas­ta­maan­sa ih­mis­tä. Kun ih­mi­nen löy­tää Ju­ma­lan val­ta­kun­nan ja siel­lä Kris­tuk­sen ja te­kee pa­ran­nuk­sen, sii­tä iloi­taan myös tai­vaas­sa. (Luuk. 15:3–10.) Pa­ran­nuk­sen ar­mon saa­nut on sekä löy­tä­jä et­tä löy­det­ty.

Uu­si elä­mä Kris­tuk­ses­sa

Jee­suk­sen koh­taa­mi­sen jäl­keen Sak­keus muut­tui. Sii­tä päi­väs­tä tuli hä­nen ja hä­nen per­heen­sä elä­mäs­sä kään­ne­koh­ta. Al­koi uu­si elä­mä Kris­tuk­ses­sa. Sak­keuk­sen kään­ty­mys tuli kau­pun­gin asuk­kai­den tie­toon, kun hän lu­pa­si ja­kaa puo­let omai­suu­des­taan rak­kau­den­lah­ja­na avun tar­pees­sa ole­vil­le lä­him­mäi­sil­leen ja hy­vit­tää ne­lin­ker­tai­ses­ti niil­le, joil­ta oli kis­ko­nut lii­kaa tul­li­mak­su­ja.

Il­mei­ses­ti Sak­keus tun­si tuon ajan lain sää­dök­sen, jon­ka mu­kaan var­kaus piti kor­va­ta ne­lin­ker­tai­ses­ti. Ju­ma­lan ar­mo sai hä­net va­paas­ta tah­dos­taan kor­vaa­maan te­ke­män­sä vää­ryy­det ja ja­ka­maan rik­kauk­sis­taan köy­hil­le, vie­lä­pä mo­nin ver­roin run­sas­kä­ti­sem­min kuin fa­ri­se­a­lai­nen hurs­kaus suo­sit­te­li.

Sy­dä­men us­ko uu­dis­taa, kan­taa hy­vää he­del­mää. Apos­to­li Paa­va­li kir­joit­ti Tii­tuk­sel­le: ”Ju­ma­lan ar­mo on näet il­mes­ty­nyt pe­las­tuk­sek­si kai­kil­le ih­mi­sil­le, ja se kas­vat­taa mei­tä hyl­kää­mään ju­ma­lat­to­muu­den ja maa­il­mal­li­set hi­mot ja elä­mään hil­li­tys­ti, oi­ke­a­mie­li­ses­ti ja Ju­ma­laa kun­ni­oit­ta­en täs­sä maa­il­mas­sa” (Tiit. 2:11–12).

Han­nu Oja­leh­to

Raa­ma­tun­koh­tia, joi­hin kir­joi­tus poh­jau­tuu:

3. sun­nun­tai hel­lun­tais­ta: Ps. 18:17–20, 26–29; Sak. 1:3–6; 1. Kor. 1:26–31; Luuk. 19:1–10

Jul­kais­tu Päi­vä­mie­hes­sä 25.6.2014.