Mik­ko Fa­ger

Jee­sus osoit­ti kuo­le­man­sa jäl­keen ope­tus­lap­sil­leen mo­nel­la ta­val­la, et­tä hän elää.

Jee­sus näyt­täy­tyi ope­tus­lap­sil­leen nel­jän­kym­me­nen päi­vän ai­ka­na use­as­ti ja pu­hui Ju­ma­lan val­ta­kun­nas­ta. Yh­tei­sel­lä ate­ri­al­la Jee­sus roh­kai­si hei­tä: ”Äl­kää läh­te­kö Je­ru­sa­le­mis­ta, vaan jää­kää odot­ta­maan sitä, min­kä Isä on teil­le lu­van­nut ja mis­tä olet­te mi­nul­ta kuul­leet” (Apt. 1:4).

Elä­män Her­ra neu­voi ja loh­dut­ti op­pi­lai­taan rak­kaas­ti: ”En minä jätä tei­tä or­voik­si, vaan tu­len tei­dän luok­sen­ne” (Joh. 14:18). ”Äl­köön sy­dä­men­ne ol­ko le­vo­ton. Us­ko­kaa Ju­ma­laan ja us­ko­kaa mi­nuun.” (Joh. 14:1.) ”Minä an­nan teil­le uu­den käs­kyn: ra­kas­ta­kaa toi­si­an­ne! Niin kuin minä olen ra­kas­ta­nut tei­tä, ra­kas­ta­kaa te­kin toi­si­an­ne.” (Joh. 13:34.)

Tie Isän luok­se

Jee­suk­sen pu­hees­sa oli toi­von nä­kö­a­la, kun hän ker­toi me­ne­vän­sä val­mis­ta­maan ope­tus­lap­sil­leen si­jaa ja tu­le­van­sa sit­ten ta­kai­sin nou­ta­maan hei­dät luok­seen. Jee­suk­sen pu­heet läh­dös­tä Isän luok­se ai­heut­ti­vat kui­ten­kin pal­jon ky­sy­myk­siä.

Si­mon Pie­ta­ri ky­syi: ”Her­ra min­ne sinä me­net? Mik­si en pää­se nyt mu­kaa­si?” Jee­sus vas­ta­si, et­tä te tie­dät­te kyl­lä tien sin­ne, min­ne minä me­nen. Tuo­mas ih­met­te­li: ”Kuin­ka voi­sim­me tun­tea tien?” Tuo­maal­le Jee­sus vas­ta­si: ”Minä olen tie to­tuus ja elä­mä. Ei ku­kaan pää­se isän luo muu­ten kuin mi­nun kaut­ta­ni.” (Joh. 14:1–6.)

Yk­si ope­tus­lap­sis­ta ky­syi: ”Her­ra, mik­si il­mai­set it­se­si vain meil­le et­kä maa­il­mal­le?” (Joh. 14:22). Jee­sus ke­hot­ti hei­tä ole­maan kuu­li­ai­sia Ju­ma­lan sa­nal­le ja loh­dut­ti hei­tä, kuin­ka Pyhä Hen­ki opet­taa heil­le kai­ken ja pa­laut­taa mie­liin kai­ken, mitä on heil­le pu­hu­nut.

Hel­lun­tain ih­me

Kun vii­si­kym­men­tä päi­vää oli ku­lu­nut pää­si­äi­ses­tä, oli­vat kaik­ki yh­des­sä kool­la. Sil­loin tai­vaal­ta kuu­lui ko­hah­dus, ikään kuin raju tuu­len­puus­ka oli­si täyt­tä­nyt koko ta­lon. He nä­ki­vät tu­len­lies­ko­ja, kuin kie­liä, jot­ka ja­kau­tui­vat ja las­keu­tui­vat it­se kun­kin pääl­le. He tu­li­vat täy­teen Py­hää Hen­keä ja al­koi­vat pu­hua eri kie­lil­lä sitä, mitä Hen­ki an­toi heil­le pu­hut­ta­vak­si. (Apt. 2: 3–4.)

Je­ru­sa­le­miin oli tul­lut pal­jon vä­keä eri kan­so­jen kes­kuu­des­ta. He ih­met­te­li­vät ja häm­mäs­te­li­vät, mi­ten on mah­dol­lis­ta, et­tä jo­kai­nen kuu­li pu­hut­ta­van omaa kiel­tään.

Pie­ta­rin vä­ke­vä saar­na

Kun Ga­li­le­an mie­het ju­lis­ti­vat Ju­ma­lan suu­ria te­ko­ja, ih­mi­set ky­se­li­vät toi­nen toi­sel­taan: Mitä tämä oi­kein on?

Siel­lä mis­sä Ju­ma­la te­kee työ­tään, siel­lä myös pilk­kaa­jat ovat läs­nä. He väit­ti­vät, et­tä sa­nan­ju­lis­ta­jat oli­vat juo­pu­neet ma­ke­as­ta vii­nis­tä.

Sil­loin Pie­ta­ri as­tui esiin ja pu­hui kuu­lu­val­la ää­nel­lä: ”Kuul­kaa mi­nua, juu­ta­lai­set, te kaik­ki, jot­ka asut­te Je­ru­sa­le­mis­sa! Tie­tä­kää tämä: Ei­vät nämä mie­het ole juo­vuk­sis­sa, niin kuin te luu­let­te.” (Apt. 2: 14–15.)

Pie­ta­ri viit­ta­si pu­hu­es­saan pro­feet­ta Jo­e­lin en­nus­tuk­seen: ”Vii­mei­si­nä päi­vi­nä, sa­noo Ju­ma­la, minä vuo­da­tan Hen­ke­ni kaik­kiin ih­mi­siin” (Apt. 2: 17). Kun Pie­ta­ri jat­koi pu­het­taan, hän vah­vis­ti kuu­li­joil­leen, et­tä Ju­ma­la oli teh­nyt Jee­suk­sen Her­rak­si ja Mes­ta­rik­si.

Kuu­li­jat tun­si­vat pis­ton sy­dä­mes­sään ja ky­se­li­vät, mitä hei­dän pi­täi­si teh­dä. Mo­net sai­vat pa­ran­nuk­sen ar­mon ja Py­hän Hen­gen. Us­ko­vien mää­rä li­sään­tyi lä­hes kol­me­tu­hat­ta hen­keä.

Evan­ke­liu­mi­teks­ti: Joh. 14:23–29

Raa­mat­tu 1992: Jee­sus sa­noi ope­tus­lap­sil­leen: ”Jos joku ra­kas­taa mi­nua, hän nou­dat­taa mi­nun sa­naa­ni. Mi­nun Isä­ni ra­kas­taa hän­tä, ja me tu­lem­me hä­nen luok­seen ja jääm­me asu­maan hä­nen luok­seen. Se, joka ei mi­nua ra­kas­ta, ei nou­da­ta mi­nun sa­naa­ni - mut­ta sana, jon­ka te kuu­let­te, ei ole mi­nun oma­ni, vaan Isän, joka on mi­nut lä­het­tä­nyt. Tä­män minä olen pu­hu­nut teil­le nyt, kun vie­lä olen tei­dän luo­nan­ne. Puo­lus­ta­ja, Pyhä Hen­ki, jon­ka Isä mi­nun ni­mes­sä­ni lä­het­tää, opet­taa teil­le kai­ken ja pa­laut­taa mie­leen­ne kai­ken, mitä olen teil­le pu­hu­nut. Minä jä­tän teil­le rau­han. Oman rau­ha­ni minä an­nan teil­le, en sel­lais­ta jon­ka maa­il­ma an­taa. Ol­kaa roh­ke­at, äl­kää vai­pu­ko epä­toi­voon. Kuu­lit­te­han, mitä sa­noin: minä me­nen pois, mut­ta tu­len taas tei­dän luok­sen­ne. Jos ra­kas­tai­sit­te mi­nua, te iloit­si­sit­te sii­tä, et­tä minä me­nen Isän luo, sil­lä Isä on mi­nua suu­rem­pi. Olen pu­hu­nut täs­tä jo nyt, jot­ta te us­koi­sit­te, kun se ta­pah­tuu.”

Bib­lia: Je­sus vas­ta­si ja sa­noi hä­nel­le: joka mi­nua ra­kas­taa, se pi­tää mi­nun sa­na­ni; ja mi­nun Isä­ni ra­kas­taa hän­tä, ja me tu­lem­me hä­nen ty­kön­sä, ja asum­me hä­nen ty­kö­nän­sä. Joka ei mi­nua ra­kas­ta, ei se mi­nun sa­no­ja­ni kät­ke: ja se sana, jon­ka te kuu­let­te, ei ole mi­nun, vaan Isän joka mi­nun lä­het­ti. Näi­tä olen minä teil­le pu­hu­nut, ol­les­sa­ni tei­dän kans­san­ne. Mut­ta Loh­dut­ta­ja, Pyhä Hen­ki, jon­ka Isä on lä­het­tä­vä mi­nun ni­mee­ni, hän opet­taa teil­le kaik­ki ja muis­tut­taa teil­le kaik­ki, mitä minä teil­le sa­no­nut olen. Rau­han minä jä­tän teil­le, mi­nun rau­ha­ni minä an­nan teil­le: en minä an­na teil­le niin­kuin maa­il­ma an­taa. Äl­kään tei­dän sy­dä­men­ne mur­heel­li­nen ol­ko, äl­kään myös pel­jät­kö. Te kuu­lit­te mi­nun sa­no­van: minä me­nen pois ja tu­len jäl­leen tei­dän ty­kön­ne. Jos te mi­nua ra­kas­tai­sit­te, niin te to­sin iloit­si­sit­te, et­tä minä sa­noin: minä me­nen Isän tykö; sil­lä Isä on suu­rem­pi mi­nua. Ja nyt minä sa­non teil­le en­nen kuin se ta­pah­tuu, et­tä te us­koi­sit­te, kuin se ta­pah­tu­nut on.