Mat­ti Hyry

Jee­suk­sen sa­nat tar­jo­a­vat kak­si ih­met­tä: pa­ran­tu­mi­sen ja us­kon.

Sun­nun­tain evan­ke­liu­mis­sa ker­ro­taan Ka­per­nau­mis­sa asu­vas­ta ku­nin­kaan vir­ka­mie­hes­tä, jon­ka poi­ka oli sai­raa­na. Mies on Ka­per­nau­mis­sa asu­va He­ro­des An­ti­paan vir­ka­mies, jon­ka hätä lap­ses­taan on aja­nut Kaa­naan. Hän on kuul­lut Jee­suk­sen ole­van siel­lä ja sik­si hän kul­ki yli päi­vän mat­kan ja pyy­si Jee­sus­ta tu­le­maan Ka­per­nau­miin pa­ran­ta­maan poi­kan­sa. Isä toi­mii esi­mer­kil­li­ses­ti, kun hän hä­däs­sään ha­kee apua Jee­suk­sel­ta.

Mil­tä van­hem­mas­ta tun­tuu, kun oma lap­si on va­ka­vas­ti sai­ras? En tie­dä, voi­ko sy­vem­pää huol­ta ol­la ole­mas­sa. Täl­lai­ses­sa ti­lan­tees­sa on val­mis te­ke­mään mitä ta­han­sa aut­taak­seen las­taan. Kaik­ki ki­vet kään­ne­tään, jot­ta apu löy­tyi­si. Teks­ti vie mei­dät kuo­le­mai­sil­laan ole­van lap­sen isän aja­tuk­siin.

Isä luot­ti Ju­ma­laan

Jee­suk­sen vas­taus apua pyy­tä­väl­le mie­hel­le tun­tuu ty­lyl­tä: ”Te et­te us­ko, el­let­te näe tun­nus­te­ko­ja ja ih­mei­tä.” Hiu­kan myö­hem­min evan­ke­liu­mis­sa (6:28–30) Jee­suk­sen ih­mi­sis­tä lau­su­ma sana tu­lee to­dek­si, kun hä­nel­tä ky­sy­tään: ”Min­kä tun­nus­te­on teet, et­tä sen näh­ty­äm­me us­kom­me si­nuun?” Näil­le ky­se­li­jöil­le Jee­sus lau­suu: ”Us­ko­kaa hä­neen, jon­ka Ju­ma­la on lä­het­tä­nyt. Se on Ju­ma­lan teko.”

Mo­net ajat­te­li­vat Jee­suk­sen ai­ka­na näin: en­sik­si tu­lee va­kuut­taa ih­meel­lä, vas­ta sit­ten us­ko­taan. Hä­tään­ty­nyt isä ei sel­väs­ti­kään ajat­te­le näin. Hä­nen pyyn­nös­sään ei ole mi­tään eh­to­ja tai va­rauk­sia. Hä­nel­lä on vain hätä ja hän us­koo kuo­le­man­hä­däs­sään saa­van­sa avun Jee­suk­sel­ta. Sik­si hän pyy­tää uu­del­leen: ”Her­ra tule, en­nen kuin poi­ka­ni kuo­lee.”

Hä­tään­ty­neen isän tois­ta­maan pyyn­töön Jee­sus vas­taa: ”Mene ko­tii­si, poi­ka­si elää.” Jee­sus vain lau­suu sa­nat, ei läh­de mat­kaan ei­kä se­lit­te­le. Ja mies us­koo, mitä Jee­sus hä­nel­le sa­noo, ja läh­tee ko­ti­mat­kal­le. Pa­luu­mat­kal­la hän koh­taa pal­ve­li­jan­sa, jot­ka ker­to­vat po­jan pa­ran­tu­neen. Hei­dän ker­to­mas­taan ku­nin­kaan vir­ka­mies ym­mär­tää po­jan pa­ran­tu­neen sil­lä het­kel­lä, kun Jee­sus sa­noi hä­nel­le: ”Poi­ka­si elää”.

Kak­si ih­met­tä ta­pah­tui

Po­jan pa­ran­ta­mi­nen sa­nan voi­mal­la on evan­ke­liu­min en­sim­mäi­nen ih­me. Jee­sus to­dis­taa te­ol­laan, et­tä hän toi­mii Ju­ma­lan an­ta­min val­tuuk­sin. Jo­han­nek­sen evan­ke­liu­min to­dis­tuk­sen mu­kaan Jee­sus on se Sana, joka tuli li­hak­si ja jos­ta sa­no­taan, et­tä hä­nes­sä on elä­mä (Joh. 1.). Sa­no­ma Ju­ma­lan val­ta­kun­nas­ta ja sai­rai­den pa­ran­tu­mi­nen kuu­lu­vat yh­teen. Ju­ma­lal­la on Jee­suk­ses­sa val­ta kai­ken syn­nin, kär­si­myk­sen ja sai­rau­den yli. Kai­ken sen yli, joka rik­koo ja tu­ho­aa elä­mää.

Toi­nen evan­ke­liu­min ih­me lau­su­taan ker­to­muk­sen lo­pus­sa: ”Hän ja hä­nen ta­lon­sa väki us­koi­vat Jee­suk­seen.” Ku­nin­kaan vir­ka­mie­hes­sä ja hä­nen ko­ti­vä­es­sään he­rän­nyt us­ko on se, mitä Ju­ma­la rak­kau­des­saan ha­lu­aa. Sa­mal­la se on Jee­suk­sen sa­no­jen mu­kaan ko­ko­naan Ju­ma­lan teko.

Lut­he­rin mu­kaan Ku­nin­kaan vir­ka­mies tuli Jee­suk­sen luo ken­ties kuul­tu­aan Jee­suk­sen Kaa­nas­sa te­ke­mäs­tä ih­mees­tä. Se, mitä Jee­suk­ses­ta pu­hut­tiin, sai hä­net mat­kaan. Us­ko Lut­he­rin mu­kaan he­rä­si kui­ten­kin vas­ta Jee­suk­sen sa­nois­ta: ”Mene, poi­ka­si elää.” Hän läh­tee mat­kaan us­ko­en ja luot­ta­en sii­hen lu­pauk­seen, mitä Jee­sus sa­noo.

Koko Jo­han­nek­sen evan­ke­liu­mi on kir­joi­tet­tu tätä var­ten ja mei­tä var­ten: ”et­tä te us­koi­sit­te Jee­suk­sen ole­van Kris­tus ja et­tä teil­lä, kun us­kot­te, oli­si elä­mä hä­nen ni­men­sä täh­den” (Joh. 20:31).

Evan­ke­liu­mi­teks­ti: Joh. 4:46–53

Raa­mat­tu 1992: Jee­sus tuli taas Ga­li­le­an Kaa­naan, mis­sä hän oli muut­ta­nut ve­den vii­nik­si. Ka­per­nau­mis­sa oli ku­nin­kaan vir­ka­mies, jon­ka poi­ka oli sai­raa­na. Kuul­tu­aan Jee­suk­sen tul­leen Juu­de­as­ta Ga­li­le­aan hän läh­ti Jee­suk­sen luo ja pyy­si, et­tä tämä tu­li­si pa­ran­ta­maan po­jan, joka oli kuo­le­mai­sil­laan. Jee­sus sa­noi hä­nel­le: ”Te et­te us­ko, el­let­te näe tun­nus­te­ko­ja ja ih­mei­tä.” Mut­ta vir­ka­mies pyy­si: ”Her­ra, tule, en­nen kuin poi­ka­ni kuo­lee.” Sil­loin Jee­sus sa­noi: ”Mene ko­tii­si. Poi­ka­si elää.” Mies us­koi, mitä Jee­sus hä­nel­le sa­noi, ja läh­ti. Jo kes­ken mat­kan tu­li­vat hä­nen pal­ve­li­jan­sa hän­tä vas­taan ja ker­toi­vat po­jan pa­ran­tu­neen. Mies ky­syi heil­tä, mi­hin ai­kaan poi­ka oli al­ka­nut toi­pua, ja he sa­noi­vat: ”Ei­len seit­se­män­nel­lä tun­nil­la* kuu­me hel­lit­ti.” Sil­loin isä ym­mär­si, et­tä se oli ta­pah­tu­nut juu­ri sil­loin, kun Jee­sus sa­noi hä­nel­le: ”Poi­ka­si elää”, ja hän ja koko hä­nen ta­lon­sa väki us­koi­vat Jee­suk­seen.

Bib­lia: Niin Je­sus tuli taas Ga­li­le­an Kaa­naan, kus­sa hän me­den vii­nak­si teh­nyt oli. Ja oli ku­nin­kaan mies, jon­ka poi­ka sai­ras­ti Ka­per­nau­mis­sa. Kuin hän kuu­li, et­tä Je­sus oli tul­lut Juu­de­as­ta Ga­li­le­aan, meni hän hä­nen ty­kön­sä ja ru­koi­li hän­tä tu­le­maan alas ja pa­ran­ta­maan hä­nen poi­kan­sa, joka oli kuo­le­mal­lan­sa. Sa­noi siis Je­sus hä­nel­le: el­let­te näe tun­nus­täh­tiä ja ih­mei­tä, niin et­te us­ko. Sa­noi ku­nin­kaan mies hä­nel­le: Her­ra, tule alas en­nen­kuin mi­nun poi­ka­ni kuo­lee. Je­sus sa­noi hä­nel­le: mene, si­nun poi­kas elää. Ja mies us­koi sa­nan, jon­ka Je­sus sa­noi hä­nel­le, ja meni. Niin hä­nen men­nes­sän­sä, koh­ta­si­vat hä­nen pal­ve­li­an­sa hä­nen ja il­moit­ti­vat hä­nel­le, sa­no­en: si­nun poi­kas elää. Niin hän tut­ki heil­tä het­keä, jol­la hän pa­ra­ni, ja he sa­noi­vat hä­nel­le: ei­len seit­se­män­nel­lä het­kel­lä an­toi vi­lu­tau­ti hä­nen ylön. Niin isä ym­mär­si sen sik­si het­kek­si, jol­la Je­sus sa­noi hä­nel­le: si­nun poi­kas elää. Ja hän us­koi ja koko hä­nen huo­neen­sa.