Mat­ka tait­tuu Kä­si­var­ren­tie­tä koh­ti poh­jois­ta. Mie­les­sä kä­väi­see ru­kouk­sen­se­kai­nen pyyn­tö, et­tä ”an­na reis­sus­ta tul­la miel­tä vir­kis­tä­vä ja muu­toin­kin an­toi­sa”. Olo on uu­pu­nut, sil­lä ta­ka­na ovat työn- ja tun­tei­den­täy­tei­set vii­kot. Nii­den ai­ka­na olen pe­reh­dyt­tä­nyt ja opas­ta­nut työ­ni jat­ka­jaa, kun taak­se on jää­mäs­sä va­ki­tuis­ta toi­meen­tu­loa ja en­na­koi­ta­vuut­ta elä­mään tar­jon­nut si­vu­toi­mi­nen työ SRK:n mu­siik­ki­tuot­ta­ja­na. Olen jät­täy­ty­mäs­sä pian omil­le­ni, ko­ko­päi­vä­toi­mi­sek­si yrit­tä­jäk­si.

Koen luo­pu­mi­sen tus­kaa ja epä­var­muut­ta tu­le­vai­suu­des­ta. Vaik­ka si­vu­toi­me­ni on tun­tu­nut mer­ki­tyk­sel­li­sel­tä ja tär­ke­äl­tä, niin pie­ni­muo­toi­sen yri­tys­toi­min­nan ke­hit­tä­mi­nen on osoit­tau­tu­nut sit­ten­kin lii­an vaa­ti­vak­si ja ras­kaak­si sen ohes­sa. Ja rat­kai­su – jos­sain vai­hees­sa toi­ses­ta on luo­vut­ta­va – on ol­lut vää­jää­mät­tö­mä­nä nä­kö­pii­ris­sä jo pi­dem­män ai­kaa. Kun rat­kai­su on lo­pul­ta teh­ty ja sen to­teu­tu­mi­sen het­ki­kin on kä­sil­lä, odo­tan sitä in­nok­kaas­ti, mut­ta toi­saal­ta ha­lu­ai­sin ly­kä­tä sitä yhä ha­maan tu­le­vai­suu­teen.

Epäi­lyk­set vi­lah­te­le­vat: Olen­ko te­ke­mäs­sä tyh­myy­den? On­ko rat­kai­su­ni it­se­käs? On­ko toi­min­nal­la­ni siu­naus­ta? Kan­ta­vat­ko sii­vet? On­ko mi­nul­la tar­peek­si yrit­tä­jän­lah­jo­ja?

Kui­ten­kin sy­väl­lä, epä­mää­räi­sel­lä tun­ne­ta­sol­la, lii­keh­tii va­kuut­tu­nei­suus sii­tä, et­tä näin on hyvä ja oi­kein. Koen, et­tä mi­nua oh­ja­taan tä­hän suun­taan. Men­nei­nä viik­koi­na on myös sel­väs­ti osoit­tau­tu­nut, et­tä nyt toi­sen ih­mi­sen lah­jo­ja tar­vi­taan sii­hen työ­hön, jon­ka olen jät­tä­mäs­sä taak­se­ni.

Näi­ne ko­ke­muk­si­ne­ni ja aja­tuk­si­ne­ni us­kon löy­tä­vä­ni sa­mais­tu­mis­koh­teen Raa­ma­tun Ab­ra­ha­mis­ta, jol­le Ju­ma­lan sa­noi: "Läh­de maas­ta­si, asuin­si­joil­ta­si ja isä­si ko­dis­ta sii­hen maa­han, jon­ka minä si­nul­le osoi­tan. Minä teen si­nus­ta suu­ren kan­san ja siu­naan si­nua, ja si­nun ni­me­si on ole­va suu­ri ja sii­nä on ole­va siu­naus.” (1. Moos. 12:1–2.)

En tie­dä, mi­ten Ab­ra­ham tuon sa­nan sai – oli­ko kyse si­säi­ses­tä tun­ne­ko­ke­muk­ses­ta vai jos­tain konk­reet­ti­sem­mas­ta vies­tis­tä. Joka ta­pauk­ses­sa hän ot­ti sen va­ka­vas­ti ja al­koi toi­mi­maan sen mu­kaan vail­la pa­rem­paa tie­toa tu­le­vas­ta. Läh­ties­sään Ab­ra­ham jou­tui luo­pu­maan kai­kes­ta tu­tus­ta, to­tu­tus­ta ja tur­val­li­ses­ta: asuin­pai­kas­ta, ys­tä­vis­tä, su­vus­ta, ar­ki­toi­mis­taan.

Aab­ra­ham ryh­tyi toi­meen us­ko­en ja luot­ta­en Ju­ma­lan lu­pauk­siin. Sa­maa us­koa toi­voi­sin löy­tä­vä­ni it­ses­tä­ni­kin, edes hie­man. Edes jo­tain sa­man­ta­pais­ta, kuin lap­si ope­tel­les­saan aja­maan pyö­räl­lä il­man apu­pyö­riä, tai siir­ty­es­sään ui­maan kä­si­poh­jas­ta ve­den va­raan. Tai lin­nun­poi­ka­nen pu­dot­tau­tu­es­saan sii­vil­leen en­sim­mäis­tä ker­taa. Us­ko­en ja luot­ta­en, et­tä se on mah­dol­lis­ta ja on­nis­tuu.

Mat­ka ete­nee. Mai­se­mat muut­tu­vat ka­rum­mik­si. Saa­vun il­lal­la park­ki­pai­kal­le, jos­ta on vie­lä tun­nin va­el­lus ma­ja­paik­kaan, pie­neen erä­kämp­pään. Vie­tän pari päi­vää yk­sin ka­las­tel­len ja sa­moil­len tun­tu­ri­mai­se­mis­sa. Sen jäl­keen muu­ta­ma ys­tä­vä­ni saa­puu käm­päl­le vie­raak­si. Seu­raa lep­poi­saa yh­des­sä­o­loa ja huu­mo­ria, kau­nis­ta luon­toa, iki­muis­toi­sia ka­las­tus­ko­ke­muk­sia, luot­ta­muk­sel­li­sia kes­kus­te­lu­ja, ir­ti­ot­toa ar­jes­ta, vir­kis­tys­tä. Kai­kil­la hyvä ja kii­tol­li­nen mie­li reis­sus­ta. Pa­luu­mat­kal­la säp­säh­dän miet­teis­sä­ni: en­kö minä jo­tain täl­lais­ta pyy­tä­nyt­kin? Tai­sin­pa to­si­aan pyy­tää... Kii­tos...