JavaScript is disabled in your web browser or browser is too old to support JavaScript. Today almost all web pages contain JavaScript, a scripting programming language that runs on visitor's web browser. It makes web pages functional for specific purposes and if disabled for some reason, the content or the functionality of the web page can be limited or unavailable.
Aiemmat blogit

Ikui­suu­den ää­rel­lä

Vesterinen Raija
Aiemmat blogit
10.11.2017 6.36

Juttua muokattu:

8.3. 22:29
2020030822295420171110063600

Vii­me lau­an­tai­na vie­tet­tiin py­häin­päi­vää, jol­loin hil­jen­nyt­tiin pois­men­nei­den lä­heis­ten muis­ta­mi­sen ää­rel­le. Sen toi­von ää­rel­le, min­kä us­ko an­taa myös elä­män päät­ty­mi­sen het­kel­lä. Syn­ty­mä ja kuo­le­ma. Mis­tä tu­lem­me ja min­ne olem­me me­nos­sa? Mis­sä ovat ne kaik­ki rak­kaat, jot­ka ovat jo siir­ty­neet ajas­ta ikui­suu­teen? Mikä mi­nua odot­taa tä­män ajan jäl­keen?

Kä­vin taas vii­väh­tä­mäs­sä me­ren­ran­nal­la, siel­lä, mis­sä ka­rut kal­li­ot käk­ky­räi­si­ne män­tyi­neen koh­taa­vat me­ren aal­lot ja kau­ka­na siin­tä­vän ho­ri­son­tin. Tä­nään­kin, ku­ten jo­kai­sel­la ker­ral­la men­nes­sä­ni me­ren ran­taan, kes­ki­tyin mat­kal­la tii­viis­ti kat­so­maan tur­val­li­sia as­tu­ma­koh­tia, et­ten kom­pas­tui­si ja kaa­tui­si. Tun­sin to­del­la elä­vä­ni, kun jal­ka­ni ot­ti­vat tun­tu­maa maa­pe­rään ja kor­ke­al­la pää­ni pääl­lä kaar­tui sy­vän­si­ni­nen tai­vas. Kun pää­sin ran­taan, kat­see­ni ha­keu­tui heti ho­ri­sont­tia koh­ti, sin­ne, mis­sä meri ja tai­vas koh­taa­vat. Tä­nään­kin, ku­ten jo­kai­sel­la ai­em­mal­la­kin ker­ral­la ho­ri­sont­tia kat­sel­les­sa­ni, mie­le­ni hil­jen­tyi miet­ti­mään ikui­suut­ta. Mie­tin sitä nä­ky­mä­tön­tä ra­jaa, kun ih­mi­nen jät­tää ajal­li­sen ja siir­tyy ajan ra­jan toi­sel­le puo­lel­le.

Olen ko­ke­nut jo­tain sa­maa ai­van poh­joi­ses­sa, siel­lä, mis­sä tun­tu­rien laet ja pou­ka­mat seu­raa­vat toi­si­aan ai­van sil­män­kan­ta­mat­to­miin. Tun­tu­rin la­el­la, ku­ten me­ren ää­rel­lä­kin, tun­nen oman pie­nuu­te­ni ja Ju­ma­lan suu­ruu­den. Tun­nen ole­va­ni pik­ku­riik­ki­nen osa elä­män kier­to­kul­kua. Tun­tu­ri­jo­not muis­tut­ta­vat mi­nua mil­joo­nis­ta ja mil­joo­nis­ta vuo­sis­ta, jot­ka ovat ol­leet mi­nua en­nen. Ja tun­tu­rei­ta­kin en­nen. Se koh­ta, mis­sä kau­kai­sin­kin tun­tu­ri koh­taa tai­vaan, muis­tut­taa mi­nua ikui­suu­des­ta; ajas­ta en­nen syn­ty­mää, elä­mäs­tä ja kuo­le­man jäl­kei­ses­tä ajas­ta. Sel­lai­se­na het­ke­nä unoh­dan kai­ken ajal­li­sen mur­heen ja vai­van, ja mie­le­ni tyyn­tyy. Tun­nen ole­va­ni lä­hel­lä Ju­ma­laa.

Psal­mien kir­jas­sa 90 ker­ro­taan kau­niis­ti ih­mi­se­lä­män ly­hyy­des­tä ja Ju­ma­lan ikui­suu­des­ta: ”Her­ra, sinä olet mei­dän tur­vam­me pol­ves­ta pol­veen. Jo en­nen kuin maa ja maan­pii­ri sai­vat al­kun­sa, sinä olit. Ju­ma­la, ajas­ta ai­kaan sinä olet. Sinä an­nat ih­mis­ten tul­la maak­si jäl­leen ja sa­not: ”Pa­lat­kaa to­muun, Aa­da­min lap­set.” Tu­hat vuot­ta on si­nul­le kuin yk­si päi­vä, kuin ei­li­nen päi­vä, mail­leen men­nyt, kuin öi­nen var­ti­o­het­ki. Me ka­to­am­me kuin uni aa­mun tul­len, kuin ruo­ho, joka het­ken ku­kois­taa, joka vie­lä aa­mul­la vi­he­ri­öi mut­ta il­lak­si kui­vuu ja kuih­tuu pois.” (Ps 90:1–6.)

Vii­me vii­kol­la kou­lu­lai­sem­me ky­se­li­vät, mitä he voi­si­vat pu­kea kou­lun hal­lo­ween-päi­vä­nä yl­leen. Het­ki­nen. Py­häin­päi­vän aat­to ja hal­lo­ween-juh­la? Har­mis­tuin. En kui­ten­kaan ha­lun­nut ai­heut­taa lap­sil­le pa­haa miel­tä ”tiuk­ka­pi­poi­suu­del­la­ni” ja kiel­tää heil­tä kou­lun juh­laan osal­lis­tu­mis­ta. Sil­ti mi­nun oli hy­vin vai­kea al­kaa miet­ti­mään kam­mot­ta­via asu­ja, vaik­ka hal­lo­wee­nin juh­li­mi­nen ta­pah­tui­kin lei­kin var­jol­la. Olen ai­na vie­ras­ta­nut juh­lis­ta eni­ten juu­ri hal­lo­wee­nia. Olen usein sa­no­nut­kin lap­sil­le, et­tä en yh­tään pidä tuol­lai­ses­ta juh­lin­nas­ta, ja vie­lä­pä py­häin­päi­vän ai­kaan.

Olen ko­vas­ti miet­ti­nyt, mik­si niin mo­net ih­mi­set ha­lu­a­vat tuol­lais­ta ”kam­mo­juh­laa” viet­tää, ja juu­ri py­häin­päi­vän al­la? Voi­ko ol­la ky­sy­mys sii­tä, et­tä kuo­le­maa ei us­kal­le­ta tai ha­lu­ta hil­jen­tyä ajat­te­le­maan? On­ko oma tai lä­hei­sen tu­le­va kuo­le­ma lii­an ki­peä ja pe­lot­ta­va asia kä­si­tel­tä­väk­si? Sa­mal­la tun­nen tus­kaa nii­den las­ten ja ai­kuis­ten puo­les­ta, jot­ka ovat hal­lo­wee­nin juh­lin­nan ai­kaan kes­kel­lä su­rup­ro­ses­sia. Mi­ten he ko­ke­vat täl­lai­sen ir­rot­te­lun, kun rak­kaan lä­hei­sen elä­män ja kuo­le­man muis­tot ovat vie­lä ki­pe­ä­nä mie­les­sä? Kun­pa mah­dol­li­sim­man moni us­kal­tai­si hil­jen­tyä ja py­säh­tyä. An­taa su­run ja pe­lon­kin val­la­ta mie­len. An­taa tun­teil­le ti­laa. Jos­pa se voi­si aut­taa löy­tä­mään tien koh­ti le­vol­li­sem­paa olo­ti­laa.

Psal­mis­sa 90 sa­no­taan vie­lä: ”Ope­ta meil­le, mi­ten ly­hyt on ai­kam­me, et­tä sai­sim­me vii­saan sy­dä­men” (Ps. 90:12). ”Ra­vit­se mei­tä ar­mol­la­si joka aa­mu, niin voim­me iloi­ta elä­mäm­me päi­vis­tä” (Ps. 90:14). Hau­ta­kynt­ti­län vä­ri­se­vää liek­kiä kat­so­es­sam­me voim­me muis­tel­la rak­kai­ta lä­hei­si­äm­me. Us­koa ja ru­koil­la, et­tä ker­ran sai­sim­me näh­dä toi­sem­me Ju­ma­lan luo­na, kiit­tä­jien jou­kos­sa.

RaijaVesterinen
Tapaturman aiheuttama vammautuminen johti minut työkyvyttömyyseläkkeelle 40-vuotiaana. Enää ei ole kiire mihinkään. Viikot muodostuvat rauhallisista hetkistä, joissa usein pieni asia tuo ison ilon: luonnon kauneus, odottamaton kohtaaminen, arjen sattumukset. Kuvaan blogissani elämän ilmiöitä pitkäaikaissairaan näkökulmasta. Toivon, että osaisin myös kertoa uskon tuomasta ilosta ja turvasta. Enimmäkseen liikun rakkaissa kotimaisemissani Porvoossa. raija.vesterinen@kolumbus.fi
4.6.2020

Ku­kaan, joka pu­huu Ju­ma­lan Hen­gen val­taa­ma­na, ei voi sa­noa: "Jee­sus on ki­rot­tu." Ku­kaan ei myös­kään voi sa­noa: "Jee­sus on Her­ra", muu­ten kuin Py­hän Hen­gen vai­ku­tuk­ses­ta. 1 Kor. 12:3

Viikon kysymys