Muis­tan tuon het­ken. Meil­lä oli vas­ta­syn­ty­neet kak­so­set. Van­hin lap­sis­ta oli täyt­tä­mäs­sä koh­ta vii­si vuot­ta, ja lap­sia oli yh­teen­sä kuu­si. Minä, van­hem­pie­ni nuo­rim­mai­nen, hil­jai­ses­sa ta­los­sa kas­va­nut, yri­tin to­tu­tel­la ala­ti kas­va­vaan ää­ni­mai­se­maan ja suu­ren per­heen äi­dik­si. Re­vin van­han ta­lom­me alas­las­ket­tu­ja kat­to­ja pois, jot­ta sain omaa ai­kaa aja­tel­la ja tun­teen nä­ky­väs­tä te­ke­mi­ses­tä. Tus­kai­lin vä­sy­nee­nä isä­ni kuul­len elä­män mie­let­tö­myyt­tä. Isä sa­noi:

– Kuu­le Eli­na, elä­mäs­tä kan­nat­taa löy­tää ilot ja hy­vät puo­let, joi­ta sii­nä ai­na on. Tyy­ty­väi­syy­des­tä tu­lee elä­män on­ni.

Py­säh­dyin. Niin­hän se on. Ei mi­nul­la ol­lut mi­tään hä­tää. Oli het­kit­täin pal­jon työ­tä kas­va­van per­heen kans­sa ja sii­tä ai­heu­tu­nut­ta vä­sy­mys­tä ja tur­hau­tu­mis­ta. Pe­ru­sa­si­at oli­vat kui­ten­kin hy­vin.

Isä tie­si mis­tä pu­hui. Lä­hes vii­si vuot­ta so­dan kau­huis­sa ol­lee­na, pak­ka­ses­sa, haa­voit­tu­nee­na, pe­lois­saan, sai­raa­lois­sa. En muis­ta yh­tä­kään ti­lan­net­ta, jos­sa isä­ni oli­si va­lit­ta­nut elä­män ras­kaut­ta. Tyy­ty­väi­syys myös var­mas­ti kuu­lui isän luon­tee­seen. Kun hän asui pal­ve­lu­ta­los­sa ja ky­syin, tar­vit­see­ko tai ha­lu­aa­ko isä jo­tain, hän vas­ta­si hy­myil­len:

– En.

Nyt neu­vo­nan­ta­ja on pois­sa. Hän on pääs­syt le­poon odot­ta­maan ylös­nou­se­muk­sen päi­vää ja tai­vas­ta. Ei sik­si, et­tä isä oli niin kär­si­väl­li­nen ja vaa­ti­ma­ton ih­mi­nen, vaan sik­si, et­tä hän ha­lu­si tur­va­ta koko elä­män­sä Ju­ma­lan kä­siin. Isä omis­ti hen­ki­lö­koh­tai­ses­ti syn­tien an­teek­si­an­ta­muk­sen evan­ke­liu­min. Sii­hen hän tur­vau­tui niin so­das­sa kuin elä­män­sä muis­sa­kin vai­keis­sa het­kis­sä. Sii­tä kum­pu­si myös tuo tyy­ty­väi­syys.

Tyy­ty­mi­sen kou­lus­sa olen it­se ol­lut sil­loin kun lap­se­ni kuo­li, kun lä­hei­sil­lä on ol­lut vai­keuk­sia, jois­sa en pys­ty aut­ta­maan ja jois­ta ei tun­nu ole­van ulos­pää­syä tai kun it­se olen ol­lut uu­pu­nut. Näis­sä ti­lan­teis­sa mi­nua on aut­ta­nut se, et­tä olen saa­nut pu­hua ”sy­dä­men tyh­jäk­si” ai­na uu­des­taan ja uu­des­taan, vä­lil­lä va­lit­ta­en­kin. Kuun­te­lu ja myö­tä­e­lä­mi­nen aut­ta­vat. Sit­ten taas jak­san muis­taa isän ope­tuk­sen ja kat­soa hy­viin asi­oi­hin, ol­la kii­tol­li­nen.

Saa­ma­ni luon­teen­piir­teet ovat myös hel­pot­ta­neet elä­mään Luo­ja­ni suun­nit­te­le­maa elä­mää, päi­vän lap­se­na. Elä­mä­kin opet­taa. Eh­kä ikä tuo uu­sia ar­vo­ja. Omai­suus tai kun­nia ei­vät tuo py­sy­vää on­nea. Jos­kus ne ai­heut­ta­vat jopa yli­mää­räis­tä ris­tiä. Tär­keim­piä asi­oi­ta mi­nul­le ovat ih­mis­suh­teet lä­him­piin ja ys­tä­viin. Isän ta­voin kaik­kein tär­keim­pä­nä kui­ten­kin halu tur­vau­tua kai­kes­sa Ju­ma­laan.

Eli­na Vä­hä­jylk­kä