JavaScript is disabled in your web browser or browser is too old to support JavaScript. Today almost all web pages contain JavaScript, a scripting programming language that runs on visitor's web browser. It makes web pages functional for specific purposes and if disabled for some reason, the content or the functionality of the web page can be limited or unavailable.
Aiemmat blogit

Jo­kai­nen koh­taa­mi­nen jät­tää jäl­jen

Aiemmat blogit
1.11.2015 6.53

”Nyt ale­taan rau­hot­tuun”, kir­joit­ti ys­tä­vä­ni vies­tis­sään. Hän tar­koit­ti, et­tä syk­syl­lä, kun luon­to val­mis­tau­tuu le­poon, on myös ih­mi­sen hyvä hil­jen­tää omaa kul­ku­aan.

Syk­sy tuo mie­leen elä­män ra­jal­li­suu­den ja läh­te­mi­sen. Luon­nos­sa vä­rit vä­he­ne­vät, mut­ta ei myö­häis­syk­sy­kään ole vä­ri­tön­tä. Rus­ke­an ja har­maan har­mo­ni­set sä­vyt tuo­vat mai­se­maan rau­haa.

Täl­lai­se­na hil­jais­ten vä­rien il­ta­na luin net­ti­vir­ras­ta sa­nat ”Tä­nään on ol­lut elä­mä­ni ras­kain päi­vä... On vai­kea kä­sit­tää, et­tei vel­jeä enää ole.” Olen tun­te­nut kir­joit­ta­jan ja hä­nen vel­jen­sä sil­loin, kun he oli­vat pie­niä poi­kia. Kun luin nuo nuo­ren mie­hen kir­joit­ta­mat sa­nat, muis­tui mie­lee­ni vä­läh­dyk­siä niis­tä muu­ta­mis­ta het­kis­tä, kun olin hoi­ta­mas­sa hei­tä hei­dän ko­to­naan. Muis­tois­sa­ni pie­ni käsi tart­tui mi­nua kä­des­tä ja poi­ka kat­soi pyy­tä­väs­ti: ”Tuu, men­nään leik­ki­mään.” Ja sit­ten me has­sut­te­lim­me van­hal­la pu­he­li­mel­la.

Teki mie­le­ni muis­taa per­het­tä, mut­ta en osan­nut. En ole heil­le enää tut­tu. Mut­ta ru­koi­lin heil­le voi­maa su­run päi­viin ja lä­hel­le ih­mi­siä, joil­la on loh­du­tus­ta.

* * *

”Juu­ri nyt suru on tosi vai­kea kes­tää, vai­kea hy­väk­syä, mik­si kävi näin”, sa­noi per­hee­näi­ti, kun kä­ve­lim­me pa­lan yh­tä mat­kaa ke­sä­seu­ro­jen ma­joi­tu­sa­lu­eel­la. Lem­pe­äs­ti, tus­kan­sa kes­kel­lä ra­kas­ta­en, hän pu­hui sis­kos­taan, jon­ka elä­män päi­vä­mää­rä tuli täy­teen kes­ken nuo­ruu­den. Hän pu­hui myös tai­vas­toi­vos­ta, sii­tä et­tä sis­kol­la on hyvä ol­la.

Kuun­te­lin nai­sen ker­to­maa. En voi­nut pois­taa hä­nen tus­kaan­sa, ei­kä oli­si ol­lut oi­kein edes yrit­tää loh­dut­taa su­rua pois. Hä­nel­lä oli nyt su­run ai­ka. Ha­la­sin hän­tä. Tä­män pie­nen het­ken voin ja­kaa hä­nen kans­saan. Toi­se­na het­ke­nä hä­nen vie­rel­lään on toi­nen kul­ki­ja, ys­tä­vän läm­min sana, aut­ta­vat kä­det. Näis­tä het­kis­tä tu­lee pol­ku, jos­ta myö­hem­min kat­so­es­sa voi eh­kä huo­ma­ta, mi­ten suru ja loh­du­tus ovat kul­ke­neet vie­re­tys­ten.

* * *

Vä­hän iäk­kääm­pi ys­tä­vä­ni oli kat­ta­nut il­ta­pa­la­pöy­dän, tee höy­ry­si. Hän, toi­nen ys­tä­vä­ni ja mie jut­te­lim­me kai­ken­lais­ta. Pöy­däs­sä is­tu­va pie­ni poi­ka kuun­te­li tai oli omis­sa aja­tuk­sis­saan ja söi Mum­min­sa kat­ta­mia il­ta­pa­la­herk­ku­ja. Tämä Mum­mi, van­hem­pi ys­tä­vä­ni, sa­noi: ”Joka ker­ta, kun läh­den ko­toa, käy mie­les­sä, et­tä en vält­tä­mät­tä tule tän­ne enää ta­kai­sin.”

Sa­nat py­säyt­ti­vät. Sa­noin, et­tä vaik­ka kuin­ka oli­si elä­mäs­sä koh­dan­nut läh­te­mi­siä, kuo­le­maan ei totu. ”Ei sii­hen totu, päin­vas­toin, se on yhä enem­män mys­tee­ri”, sa­noi ys­tä­vä. Niin, se et­tä maan­pääl­li­nen elä­mäm­me päät­tyy kuo­le­maan, on Ju­ma­lan sa­lai­suus, jon­ka tar­koi­tus­ta me ih­mi­set voim­me vain vä­hän ar­vail­la.

* * *

Sei­soin vas­ta­tus­ten ih­mi­sen kans­sa, joka oli usein ilah­dut­ta­nut mi­nua hy­myl­lään ja ter­veh­ti­mi­sel­lään. ”Mi­nul­la on pa­ran­tu­ma­ton syö­pä,” hän ker­toi. Kat­soin hän­tä, ei­kä mi­nul­la ol­lut sa­no­ja. Pa­ran­tu­ma­ton, en mel­kein us­kal­ta­nut kuul­la sitä sa­naa. Mut­ta hän us­kal­si sa­noa sen ää­neen. Hän ja hä­nen puo­li­son­sa ja lap­sen­sa elä­vät sen tie­don kans­sa joka päi­vä.

Pu­huim­me voi­ma­va­rois­ta ja sii­tä, et­tä em­me tie­dä ai­kaam­me em­me­kä läh­tö­jär­jes­tys­tä. Mie­tin hil­jaa, oli­sin­ko minä val­mis. Kun hy­väs­te­lim­me, lu­pa­sin muis­taa hän­tä. Toi­voin, et­tä myö­tä­e­lo ja loh­du­tus vä­lit­tyi­si­vät kä­siem­me kos­ke­tuk­ses­sa ja sa­nois­ta ”Ju­ma­lan rau­haan.”

* * *

Jo­kai­nen koh­taa­mam­me ih­mi­nen jät­tää mei­hin jäl­jen. Sa­nat, ää­ni, kat­se, kos­ke­tus. Mi­nuun­kin on jää­nyt jäl­kiä. Suu­res­sa vii­sau­des­saan Ju­ma­la on tar­koit­ta­nut niin, et­tä em­me tie­dä, mil­loin mat­kam­me täs­sä ajas­sa päät­tyy. Mi­ten hau­ras­ta elä­mä on­kaan, het­kes­sä kaik­ki voi ol­la toi­sin. Sil­ti on tur­va, jon­ka va­ras­sa saa elää, kun voi luot­taa Ju­ma­laan. Jo­kai­ses­ta päi­väs­tä saa aja­tel­la, et­tä se on hyvä päi­vä, se on mi­nul­le an­net­tu lah­ja.

Tu­lee mie­leen ne­tis­sä nä­ke­mä­ni afo­ris­mi, joka oli kir­joi­tet­tu di­a­lo­gin muo­toon.

– Yh­te­nä päi­vä­nä mei­dän pi­tää kuol­la.

– Kyl­lä, mut­ta kaik­ki­na mui­na päi­vä­nä mei­dän ei pidä.

Saan ol­la avoin nou­se­val­le päi­väl­le. Vaik­ka elä­mä on hau­ras, se on vä­ke­vien kä­sien kan­nat­te­le­ma.

AnnaVirtanen
Kemijokivarsi, pieni vireä kylä, kotikoivikko ja punainen tupa. Täällä elän. Lähellä lapsiani ja puolisoani, lähellä ystäviä, keskellä elämän syvimpiä ääniä. Viisi lasta herätän aamuisin koulutaipaleelle ja kaksi pienempää on kanssani kotosalla. Puuhella lämpenee, puuro hautuu. Päivät täyttyvät lasten äänistä ja kotiäidin arkiaskelista. Kirjoitan lasten oivalluksista, ihmiselosta ja kohtaamisista. Voit lähettää minulle palautetta osoitteeseen virtanen_anna@suomi24.fi.
29.2.2020

Jee­sus sa­noo: "Koot­kaa it­sel­len­ne aar­tei­ta tai­vaa­seen. Siel­lä ei koi ei­kä ruos­te tee tu­ho­jaan ei­vät­kä var­kaat mur­tau­du si­sään ja va­ras­ta. Mis­sä on aar­tee­si, siel­lä on myös sy­dä­me­si." Matt. 6:20-21

Viikon kysymys