Veh­mai­ta leh­ti­puu­met­siä, kum­pui­le­via niit­ty­jä ja vil­je­ly­sau­ki­oi­ta. Joki hal­koo jos­kus mai­se­maa. Siel­lä tääl­lä pie­ni tai vä­hän isom­pi kylä, jon­ka yl­lä pil­kot­taa kir­kon­tor­ni tai kak­si. Kaik­ki­al­la niin veh­re­ää.

Tämä kuva tuli ke­sän mit­taan mo­nes­ti sil­mie­ni eteen. Saim­me ni­mit­täin puo­li­so­ni kans­sa osal­lis­tua al­ku­ke­säl­lä ryh­mä­mat­kal­le, joka suun­tau­tui Sak­san Lut­her-kau­pun­kei­hin. Olim­me Lut­he­rin ja myös Bac­hin ja­lan­jäl­jil­lä. Olin luul­lut, et­tä Sak­sa on täyn­nä iso­ja te­ol­li­suus­kau­pun­ke­ja, jois­sa kor­ke­at sa­vu­pii­put hal­lit­se­vat mai­se­maa. Nämä Lut­her-kau­pun­git van­hoi­ne ra­ken­nuk­si­neen ja kau­nii­ne puis­toi­neen ro­mut­ti­vat van­hat aja­tuk­se­ni. Sak­san maa­seu­tu pik­ku­kau­pun­kei­neen on us­ko­mat­to­man kau­nis.

Ko­vas­ti olin odot­ta­nut tuo­ta mat­kaa jo etu­kä­teen! Kun lap­set oli­vat pie­niä, em­me pääs­seet Haa­pa­ran­taa ja Nor­jan tun­tu­rei­ta kau­em­mak­si. En­sim­mäi­sen var­si­nai­sen ul­ko­maan­mat­kan lah­joit­ti­vat lap­sem­me noin 15 vuot­ta sit­ten. Sen jäl­keen olem­me pii­pah­ta­neet ai­na sil­loin täl­löin ul­ko­mail­la kah­des­taan, per­heen­jä­sen­ten kans­sa tai täl­lai­sel­la isom­mal­la ryh­mä­mat­kal­la. Näi­hin ryh­mä­mat­koi­hin on ai­na osal­lis­tu­nut ys­tä­viä elä­män var­rel­ta, jopa en­ti­siä rip­pi­kou­lu­to­ve­rei­ta. On käy­ty läpi elä­mäm­me ilo­ja ja su­ru­ja. Kä­vel­ty ou­to­ja ku­jia, nau­ret­tu ja it­ket­ty. Olem­me saa­neet myös pal­jon uu­sia ys­tä­viä.

Oli mie­len­kiin­tois­ta tu­tus­tua us­kon­puh­dis­ta­jam­me Mart­ti Lut­he­rin elä­män­vai­hei­siin ja näh­dä us­kon­non­kir­jois­ta tu­tut pai­kat. Muis­te­lim­me Lut­he­rin elä­män kään­ne­koh­taa, jol­loin Au­gus­ti­no­lais­mun­kil­le val­ke­ni, et­tei ih­mi­nen omal­la voi­mal­laan voi tul­la val­miik­si Ju­ma­lan edes­sä, vaan van­hurs­kaus an­ne­taan lah­ja­na ja syn­nit saa us­koa an­teek­si Kris­tuk­sen an­si­on täh­den. Lut­he­rin, kan­san­mie­hen, mie­les­tä hyvä sa­no­ma kuu­lui kai­kel­le kan­sal­le, omal­la kie­lel­lä kuul­tu­na ja lu­et­tu­na.

Lut­her sai rin­nal­leen puo­li­son, Kat­ha­ri­na von Bo­ran, joka oli ai­kai­sem­min ol­lut nun­na. Ka­ta­rii­nas­ta, jota Lut­her sa­noi myös Kät­hek­si, tuli pap­pi­lan emän­tä ja per­hee­näi­ti. Lap­suu­des­ta­ni mie­leen jää­nyt kuva Lut­he­ris­ta lau­la­mas­sa per­heen­sä kes­kel­lä, oli tot­ta. Yh­teis­lau­lu kuu­lui per­heen ta­poi­hin, ja lap­set osal­lis­tui­vat esi­tyk­siin ky­ky­jen­sä mu­kaan. Lut­her ra­kas­ti lap­sia ja ym­mär­si hei­tä ja hei­dän leik­ke­jään. Jos ki­naa syn­tyi, teh­tiin pian so­vin­to. Sy­väs­ti hän suri Mag­da­lee­na-ni­mis­tä las­taan, joka kuo­li muis­taak­se­ni ne­li­vuo­ti­aa­na.

Lut­he­rin ta­lon sei­näl­lä on lau­se: ”Ich wol­l­te mei­ne Kät­he we­der ge­gen Frank­reich noch ge­gen Ve­ne­dig ein­tausc­hen.” Va­paas­ti kään­net­ty­nä tuo mer­kit­see, et­tä en vaih­tai­si Kät­he­ä­ni Rans­kaan en­kä Ve­net­si­aan. Täl­lä Lut­her il­mai­si, kuin­ka pal­jon hän ra­kas­ti puo­li­so­aan. Kat­ha­ri­na huo­leh­ti per­heen käy­tän­nön asi­ois­ta, ja hä­nel­lä oli vas­tuu ison jou­kon ruok­ki­mi­ses­ta. Lut­he­rin ko­dis­sa oli ni­mit­täin omien las­ten li­säk­si myös kas­vat­ti­lap­sia. Koti oli vie­lä yli­op­pi­las­ko­ti, muu­al­ta tul­lei­den yli­op­pi­lai­den täy­si­hoi­to­la. Per­heen hoi­ta­mi­nen edel­lyt­ti puo­li­soil­ta yh­tei­sym­mär­rys­tä ja toi­nen toi­sen­sa kun­ni­oit­ta­mis­ta.

Erääl­lä sun­nun­tai­aa­mun ky­lä­reis­sul­la tu­li­vat mie­lee­ni ai­kam­me kät­het: Olim­me ky­läs­sä ys­tä­vä­per­hees­sä. Per­heen isä, pap­pi am­ma­til­taan, oli pu­keu­tu­nut pa­pin pu­kuun ja oli läh­dös­sä ju­ma­lan­pal­ve­lus­ta pi­tä­mään. äi­ti hää­ri keit­ti­ön pöy­dän ää­res­sä lap­sil­le aa­mu­pa­laa an­ta­en. Yh­täk­kiä isä häi­pyi pöy­däs­tä las­ten­huo­nee­seen, ai­no­aan rau­hal­li­seen ti­laan. Siel­lä hän no­ja­si ker­ros­sän­kyi­hin ja Raa­mat­tu kä­des­sään val­mis­tau­tui päi­vän saar­naan. äi­ti keit­ti­ös­sä vas­ta­si pie­nis­tä. Tar­vit­tiin yh­tei­sym­mär­rys­tä ja toi­nen toi­sen­sa kun­ni­oit­ta­mis­ta.

Mat­kat, iha­nim­mat­kin, päät­ty­vät. On ai­na niin ko­tois­ta ja tur­val­lis­ta näh­dä len­to­ko­neen las­keu­tu­es­sa nämä ko­to­maam­me re­pa­lei­set ran­nat, tum­mat met­sät ja ka­rut kan­kaat. On taas ai­ka al­kaa ar­ki ja kiit­tää men­nees­tä.