JavaScript is disabled in your web browser or browser is too old to support JavaScript. Today almost all web pages contain JavaScript, a scripting programming language that runs on visitor's web browser. It makes web pages functional for specific purposes and if disabled for some reason, the content or the functionality of the web page can be limited or unavailable.
Aiemmat blogit

Lap­se­ni, teh­tä­vä­ni on suo­jel­la si­nua myös tek­no­lo­gi­al­ta

Aiemmat blogit
26.10.2018 6.02

Las­ten kas­va­tuk­ses­sa yk­si vai­keim­mis­ta asi­ois­ta on mie­les­tä­ni hal­li­ta lap­sen vir­tu­aa­li­maa­il­maa. Eläm­me mer­kil­lis­tä ai­kaa, joka on hy­vin eri­lai­nen kuin elä­mä, jo­hon it­se lap­se­na kas­voin. Oman ikä­pol­ve­ni lap­set oli­vat pal­jon ul­ko­na. Lei­kim­me ja pe­la­sim­me pi­ha­pe­le­jä, as­kar­te­lim­me kä­sin eri­lai­sia asi­oi­ta, ta­pa­sim­me kas­vok­kain ja kir­joi­tim­me pa­pe­ri­kir­jei­tä. Ma­koi­lim­me lat­ti­al­la, kun ei ol­lut mi­tään te­ke­mis­tä, ja yh­täk­kiä le­go­leik­ki al­koi tun­tua hou­kut­te­le­val­ta. Ret­ki kir­jas­toon oli vii­kon ko­ho­koh­ta, sen jäl­kei­nen il­ta ku­lui ko­to­na rat­toi­sas­ti.

Mitä omat lap­se­ni te­ke­vät? Mikä on se val­ta­va vir­ta, joka jat­ku­vas­ti kut­suu imul­laan lap­si­a­ni käyt­tä­mään kai­ken lii­ke­ne­vän ai­kan­sa äly­lait­tei­den si­säi­seen vir­tu­aa­li­maa­il­maan? Vilk­ku­van näy­tön kut­su lei­jai­lee ko­dis­sam­me jat­ku­vas­ti. Pe­laa het­ki, tule tän­ne ak­ti­vi­tee­tin ää­reen, se kut­suu. Tääl­lä ovat myös ys­tä­vä­si, tääl­lä on kaik­ki. Joka so­lul­laan ja ais­ti­no­sal­laan lap­si on her­kis­ty­nyt vir­tu­aa­li­maa­il­man kut­sul­le. Van­hem­pa­na pun­ta­roin mie­les­sä­ni vaih­to­eh­to­ja. Oli­si niin help­poa sa­noa, et­tä pe­laa sit­ten. Kui­ten­kin usein ras­kas teh­tä­vä­ni van­hem­pa­na on sa­noa ei. Ja ot­taa vas­taan lap­sen re­ak­tio.

Tie­dän, et­ten ole on­gel­man kans­sa yk­sin. Olem­me kes­kus­tel­leet pal­jon yh­des­sä tois­ten van­hem­pien kans­sa, mi­ten on­gel­man kans­sa kan­nat­tai­si toi­mia. Olem­me ol­leet to­del­la vä­sy­nei­tä ja tur­hau­tu­nei­ta. Neu­vot­to­mi­a­kin. Joku aset­taa pe­li­a­jat uu­del­leen ja uu­del­leen vain to­de­tak­seen, et­tä van­hem­man val­von­nan vä­hän­kään her­paan­tu­es­sa ne läh­te­vät la­pa­ses­ta. Toi­si­naan uh­kaam­me heit­tää pe­li­ko­neet ik­ku­nas­ta pi­hal­le, tai lie­vem­män ver­si­on mu­kaan kan­taa jää­hyl­le va­ras­toon. Ko­neet mat­kaa­vat ko­din ja va­ras­ton vä­liä, jos­kus ne vii­py­vät mat­kal­laan vii­kon, jos­kus kuu­kau­den. Joku har­kit­see luo­pu­van­sa niis­tä lop­pui­äk­si. Os­ta it­se it­sel­le­si sit­ten, kun muu­tat, olen it­se­kin sa­no­nut lap­sel­le­ni. Ja jo näin sa­no­es­sa­ni mie­les­sä­ni häi­lyy kuva lap­sen rie­mus­ta, kun hän avaa jou­lu­pa­ke­tis­ta toi­vot­tua lai­tet­ta.

Koen näis­tä tek­no­lo­gi­an lait­teis­ta suu­rim­mak­si haas­teek­si äly­pu­he­li­men. Ny­ky­ään tun­tuu, et­tä äly­pu­he­lin on lap­sen kä­teen kas­va­nut uu­si ulo­ke, jol­la on kaik­ki oi­keus ol­la sii­nä. Sitä oi­keut­ta ei ole mis­sään kir­joi­tet­tu, muis­tu­tan it­sel­le­ni uu­del­leen ja uu­del­leen. Ajat­te­len, et­tä äly­lait­teet ja nii­den suo­mat mah­dol­li­suu­det ovat niin uu­sia il­mi­öi­tä elä­mäs­säm­me, et­tem­me ole oi­kein osan­neet luo­da vie­lä vii­sas­ta ja laa­jaa kä­si­tys­tä niis­tä. Laa­jo­ja tut­ki­muk­sia äly­pu­he­li­men käy­tön vai­ku­tuk­sis­ta esi­mer­kik­si las­ten kas­vuun ja ke­hi­tyk­seen ei ole vie­lä jul­kais­tu, ja si­ten lap­sem­me elä­vät ko­e­ka­nii­nei­na täs­sä asi­as­sa.

Mie­tin usein, uh­raan­ko lap­se­ni ai­no­an lap­suu­den las­ke­mal­la hä­net ko­e­ka­nii­nik­si tek­no­lo­gi­al­le ja tu­len ai­na sa­maan tu­lok­seen, et­tä en uh­raa. Sik­si ra­joi­tan hä­nen pu­he­li­men käyt­tö­ään. Luen psy­ko­lo­gien ar­tik­ke­lei­ta, jot­ka poh­ti­vat sa­maa on­gel­maa ja nyök­käi­len hil­jaa. Vaik­ka nämä ar­tik­ke­lit tun­tu­vat jää­vän joko mo­nel­ta lu­ke­mat­ta tai jon­kun hal­lit­se­mat­to­man ylei­sen tek­no­lo­gi­ai­mun ah­nau­den al­le, voi­maan­nun niis­tä it­se. Kes­kus­te­len tei­ni­ni kans­sa sii­tä, mitä lii­ka pe­laa­mi­nen te­kee hä­nen ai­voil­leen. Ilah­dun sii­tä, et­tä tei­ni kuun­te­lee ja tun­tuu jopa ot­ta­van asi­an va­ka­vas­ti. Ker­ron hä­nel­le yhä uu­del­leen, et­ten tee ra­joi­tus­ta sik­si, et­tä ha­lu­ai­sin ol­la tyl­sä ja han­ka­la, vaan sik­si, et­tä koen vas­tuu­ta asi­as­ta ja ha­lu­an hä­nen pa­ras­taan.

Tei­nin to­ka­luok­ka­lai­sel­la pik­ku­vel­jel­lä ei ole vie­lä äly­pu­he­lin­ta. Ei­kä ko­vin pian tule. Vä­lil­lä huo­li täyt­tää mie­le­ni. Mitä ajat­te­len sii­tä, jos las­ta­ni syr­jit­täi­siin äly­pu­he­li­men puut­tu­mi­sen vuok­si? En­tä­pä jos lap­se­ni jää­kin ke­hi­tyk­ses­sä jäl­keen, kos­ka hä­nel­lä ei ole äly­pu­he­lin­ta? Jos hä­nes­tä tu­lee­kin iso­na joku tu­le­vai­suu­den koo­da­ri ja jo­kin rat­kai­se­van lah­ja­kas jää hä­nel­lä ke­hit­ty­mät­tä, kos­ka hän ei saa­nut lap­se­na mah­dol­li­suut­ta kas­vaa yh­teen pu­he­li­men kans­sa niin kuin kaik­ki toi­set kas­voi­vat?

Huol­ten kas­va­es­sa ra­vis­te­len it­se­ä­ni he­reil­le. En ha­lua, et­tä pie­ni lap­se­ni kou­kut­tuu mi­hin­kään vir­tu­aa­li­seen, joka on vie­lä­pä laa­dit­tu niin, et­tä lap­sen tu­lee­kin kou­kut­tua. En ha­lua, et­tä lap­se­ni ai­vot ke­hit­ty­vät suun­taan, jos­sa no­pe­at im­puls­sit hal­lit­se­vat. Tek­no­lo­gia so­lut­tau­tuu elä­miim­me ja lap­se­ni elä­mään ai­van tar­peek­si, vaik­kei hä­nel­lä omaa äly­pu­he­lin­taan ole­kaan. Hän pe­laa Pla­ys­ta­ti­o­nil­la ja Wiil­la. Hä­net tun­tien tie­dän, et­tä hän on taa­tus­ti riit­tä­vän pe­reh­ty­nyt ka­ve­rei­den­sa äly­pu­he­li­miin ja nii­den mah­dol­li­suuk­siin vie­res­tä seu­ran­nee­na, vaik­kei hä­nen kä­des­sään omaa ulo­ket­ta ole­kaan.

Ha­lu­an tar­jo­ta lap­sel­le­ni mah­dol­li­sim­man pit­käl­le sel­lai­sen elä­män, jol­la on tu­tut ja vah­vat pe­rin­teet. Lä­hei­syyt­tä, yh­des­sä­o­loa, luon­toa, yh­tei­siä kir­jo­jen­lu­ku­het­kiä, ky­läs­te­lyä kas­vok­kain. To­ka­luok­ka­lai­se­ni, mik­si en han­ki si­nul­le äly­pu­he­lin­ta, vaik­ka jo­kai­sel­la muul­la ikäi­sel­lä­si on se jo?

Lap­se­ni, ajat­te­len ai­vo­ja­si. Toi­von, et­tä ne saa­vat pää­o­sin ke­hit­tyä ai­dois­sa koh­taa­mi­sis­sa ih­mis­ten kans­sa. Teh­tä­vä­ni on suo­jel­la si­nua, val­voa, et­tä ai­vo­si saa­vat riit­tä­väs­ti le­poa, so­pi­vas­ti vi­rik­kei­tä sekä myös luo­vuu­den ke­hi­tyk­sel­le erit­täin tär­ke­ää ai­kaa, sitä, kun ei ole mi­tään te­ke­mis­tä.

Toi­von, et­tä opit lu­ke­maan il­mei­tä ih­mis­ten kas­voil­la, tun­nel­mia ja pie­niä elei­tä. Toi­von si­nun nä­ke­vän ai­na en­si­si­jai­ses­ti luon­non ja sen mo­ni­nai­sen kau­neu­den. Toi­von si­nun aja­tuk­se­si vii­py­vän pak­ka­sil­man hen­gi­tyk­sen huu­rus­sa, syk­syn leh­tien ka­hi­nas­sa tai ke­sä­tuu­len tuok­sus­sa. Toi­von, et­tä opit ais­ti­maan, am­men­ta­maan voi­maa ym­pä­ril­lä ole­vas­ta, juur­tu­maan vah­vas­ti maa­han. Ha­lu­an opet­taa si­nul­le tun­teet, ih­mi­sen oi­keu­det ja vel­vol­li­suu­det. Ha­lu­an, et­tä opit tun­te­maan oman to­del­li­sen ar­vo­si. Toi­von, et­tä opit ha­ke­maan loh­tu­si toi­sen ih­mi­sen luo­ta. Siel­tä, mis­sä sy­dän­tä­si vas­ten syk­kii toi­nen sy­dän ja kyy­ne­leet voi kä­sin pyyh­kiä pois. Näi­tä asi­oi­ta ei äly­pu­he­li­men näyt­tö si­nul­le va­li­tet­ta­vas­ti voi tar­jo­ta, tai ai­na­kin sen tar­jo­a­ma to­del­li­suus on hy­vin eri­lai­nen.

Ke­vääl­lä ha­vait­sim­me puo­li­so­ni kans­sa eri­koi­sen il­mi­ön. Esi­koi­sen äly­pu­he­li­men vai­ku­tuk­ses­ta ta­ka­pen­kin mat­kus­ta­jat ei­vät osan­neet suun­nis­taa edes tu­tuil­la teil­lä. Mai­se­mien kat­se­le­mi­nen oli tyys­tin unoh­tu­nut, va­loa hoh­ta­va näyt­tö oli van­gin­nut aja­tuk­set. Ke­sä­lo­man al­ka­es­sa ojen­sim­me ta­ka­pen­kil­le la­mi­noi­dun kart­ta­kir­jan tei­nin pu­he­li­men siir­ty­es­sä kart­ta­kir­jan pai­kal­le han­si­kas­lo­ke­roon. Kier­sim­me kuu­kau­den Suo­mea ja vä­hän Nor­jaa­kin. Se­vet­ti­jär­ven tiel­lä ta­ka­pen­kil­lä oli ha­vait­ta­vis­sa tyl­syy­den poi­kas­ta, mut­ta kes­tim­me sen. Ke­säi­nen Suo­mi näyt­ti meil­le par­haat puo­len­sa, se heh­kui ja lois­ti vä­rien eri sä­vyis­sä. Mie­liim­me jäi mo­nia muis­to­ja, jot­ka tu­le­vat läm­mit­tä­mään pit­kään. Niin pal­jon kuin te­kom­me ra­di­kaa­li­suut­ta etu­kä­teen puo­li­so­ni kans­sa poh­dim­me, tu­lim­me huo­maa­maan, et­tä vaih­to­kaup­pa oli ai­nut­laa­tui­nen ja mah­ta­va. Se oli so­pu­soin­nus­sa si­sim­pien tar­pei­dem­me kans­sa.

ReijaKaarlejärvi
Ihmettelen elämää, sen vahvoja värejä, valoa ja varjoja. Jaksan yhä uudelleen vaikuttua ihmisyyden moninaisuudesta, viisaudesta, pienuudesta, kauneudesta ja kivusta. Nautin luonnosta, vuodenaikojen vaihtelusta, perinteistä ja kirjoittamisesta. Arvostan aitoa kohtaamista ja hyväksynnän tuomaa lämpöä. Katselen asioita naisen, äidin, puolison ja ystävän silmin. Näkökulmaa teksteihini tuo myös työni lastensuojelun ja perhetyön parissa. Minut tavoittaa osoitteesta reija.kaarle@gmail.com
28.2.2020

Sy­vyy­des­tä minä huu­dan si­nua, Her­ra. Her­ra, kuu­le mi­nun ää­ne­ni. Ps. 130:1-2

Viikon kysymys