JavaScript is disabled in your web browser or browser is too old to support JavaScript. Today almost all web pages contain JavaScript, a scripting programming language that runs on visitor's web browser. It makes web pages functional for specific purposes and if disabled for some reason, the content or the functionality of the web page can be limited or unavailable.
Aiemmat blogit

Oma jut­tu

Aiemmat blogit
22.2.2019 6.31

Muis­tan erään myö­häi­sen il­lan, kun avau­duin mie­hel­le­ni aja­tuk­sis­ta­ni: ”Ke­nen­kään reh­to­rin ei kan­na­ta pal­ka­ta kuu­den pie­nen lap­sen äi­tiä töi­hin. Per­heen kan­nal­ta on kai­kis­ta pa­ras, et­tä jään nyt pi­dem­mäk­si ai­kaa ko­tiin.” Tai­sin ol­la ai­ka va­kuut­ta­va pu­heis­sa­ni, sil­lä mie­he­ni­kin näyt­ti us­ko­van mi­nua. Tuos­sa vai­hees­sa olin ol­lut ko­to­na yh­tä­jak­soi­ses­ti noin nel­jä vuot­ta, ja sitä en­nen teh­nyt kol­me eri­mit­tais­ta työ­pät­kää luo­ka­no­pet­ta­ja­na. Ko­to­na olo oli mi­nul­le hyvä vaih­to­eh­to, mut­ta sil­ti muis­tan erään­lai­sen hai­keu­den tuos­sa il­las­sa. Omil­la us­ko­muk­sil­la­ni tein työ­paik­ko­jen ovis­ta niin pak­sut ja ras­kaat, et­tä tun­tui kuin mi­nul­la ei oli­si enää mah­dol­li­suut­ta nii­tä ava­ta.

äi­tiys­lo­man lo­put­tua aloin kui­ten­kin seu­rail­la työ­paik­kail­moi­tuk­sia. Näy­tin mie­hel­le­ni yh­tä mie­les­tä­ni mi­nul­le so­pi­vaa paik­kaa: ”Ih­mees­sä hae tuo­ta! Minä jään isä­kuu­kau­del­le ja ote­taan sit­ten hoi­ta­ja ko­tiin.” Isom­mat lap­set­kin in­nos­tui­vat aja­tuk­ses­ta, et­tä äi­ti läh­ti­si töi­hin. ”Jos ker­ran olet­te tuo­ta miel­tä, niin voin­han yrit­tää saa­da paik­kaa”, vas­ta­sin heil­le. Haas­tat­te­luun aja­es­sa ru­koi­lin, et­tä sai­sin pai­kan vain sii­nä ta­pauk­ses­sa, jos se oli­si, ei vain mi­nun, vaan koko per­heen kan­nal­ta hyvä rat­kai­su. En ot­ta­nut haas­tat­te­lus­ta min­kään­lai­sia pai­nei­ta, sil­lä us­koin asi­oi­den me­ne­vän juu­ri niin kuin on tar­koi­tet­tu. Haas­tat­te­lun al­ku­vai­hees­sa toin ha­luk­kaas­ti esiin lap­si­lu­kum­me, mut­ta reh­to­ri kuit­ta­si asi­an jon­kun toi­sen vie­lä suu­rem­mal­la lap­si­lu­ku­mää­räl­lä – ja niin sain pai­kan.

Töi­hin me­no­ni osoit­tau­tui erit­täin hy­väk­si rat­kai­suk­si koko per­heen kan­nal­ta. Pi­den­net­ty isä­kuu­kau­si oli hy­vin ai­nut­laa­tui­nen ja mer­kit­tä­vä ko­ke­mus mie­hel­le­ni, ja asi­at jär­jes­tyi­vät ih­meel­li­sel­lä ta­val­la ko­to­na. Saim­me jär­jes­tet­tyä esi­kou­lu­lai­sel­le kyy­di­tyk­sen ja Työ­voi­ma­toi­mis­ton si­vu­jen kaut­ta palk­ka­sim­me hoi­ta­jan, joka osoit­tau­tui to­del­li­sek­si aar­teek­si. Etu­kä­teen pel­kää­mi­ä­ni las­ten tai hoi­ta­jan sai­ras­te­lu­ja ei tul­lut­kaan. Vä­lil­lä mi­nus­ta tun­tui, et­tä Tai­vaan Isä oi­kein ha­lu­si näyt­tää mi­nul­le, mi­ten vää­räs­sä olin ol­lut vah­vo­jen ole­tuk­sie­ni kans­sa. Olin ku­vi­tel­lut, et­tä töi­hin me­no­ni oli­si jo­ten­kin lap­sil­ta pois, mut­ta he viih­tyi­vät­kin hy­vin hoi­ta­jan kans­sa. Sen li­säk­si mie­he­ni näki sen, mitä minä it­se en eh­kä ol­lut ha­lun­nut näh­dä: lap­set oli­vat ihan lii­an kiin­ni mi­nus­sa. Mie­he­ni oli to­dis­ta­mas­sa aa­mui­sin sitä suur­ta eroa, joka las­ten oma­toi­mi­suu­teen tuli, kun minä en ol­lut pai­kal­la.

Kun rei­lun vuo­den pääs­tä jäin taas ko­tiin, mi­nun piti tie­toi­ses­ti skar­pa­ta aa­muis­sa, et­tem­me oli­si lui­su­neet ta­kai­sin en­ti­sil­le uril­le. Vaik­ka olin naut­ti­nut töis­sä käy­mi­ses­tä, oli su­lois­ta jää­dä ko­tiin las­ten kans­sa. Täs­sä voi­si var­maan to­de­ta, et­tä mi­nun koh­dal­la pä­tee aja­tus: vaih­te­lu vir­kis­tää. Tuon ko­ti­pät­kän ai­ka­na aloi­tin si­vu­toi­mi­set opis­ke­lut, mis­tä sain taas li­sä­pe­rus­te­lu­ja sil­le aja­tuk­sel­le, et­tä mi­nun oli­si hyvä jää­dä pi­dem­mäk­si­kin ai­kaa ko­tiin las­ten kans­sa. Mut­ta Tai­vaan Isän suun­ni­tel­mat oli­vat toi­set.

Olin viet­tä­mäs­sä hel­teis­tä ke­sä­päi­vää seit­se­män lap­sen kans­sa ran­nal­la, kun eräs reh­to­ri soit­ti ja ky­syi, tu­li­sin­ko töi­hin. Olin jos­kus ai­em­min ol­lut ky­sei­ses­sä kou­lus­sa töis­sä ja eri­näi­sis­tä syis­tä heil­lä oli nyt han­ka­la saa­da pä­te­viä opet­ta­jia kou­luun. Reh­to­rin kans­sa ju­tel­les­sa nap­pa­sin kai­na­loon nuo­rim­mai­sen, joka oli ka­kan­nut uik­ka­riin. Ei ol­lut ihan sel­lai­nen olo, et­tä sii­tä töi­hin sel­vi­äi­si. Lu­pa­sin kui­ten­kin har­ki­ta asi­aa muu­ta­man päi­vän. Toi­ses­sa pu­he­lus­sa va­roit­te­lin reh­to­ria sii­tä, et­ten vält­tä­mät­tä voi­si ol­la koko vuot­ta. Se­kään ei ol­lut tar­peek­si hyvä es­te.

Pää­tös oli lo­pul­ta help­po sii­nä vai­hees­sa, kun van­ha hoi­ta­ja-aar­teem­me il­moit­ti ha­luk­kuu­ten­sa tul­la meil­le ta­kai­sin töi­hin. Täs­sä puo­len vuo­den työ­pät­käs­sä mi­nua pu­hut­te­li eri­tyi­ses­ti reh­to­rin ja van­hem­pien suh­tau­tu­mi­nen uu­teen ras­kau­teen. Se oli sy­dä­mel­lis­tä. Reh­to­rin mie­les­tä oli upe­aa, et­tä joku vie­lä syn­nyt­tää lap­sia tä­hän maa­il­maan. Van­hem­mat oli­vat kii­tol­li­sia sii­tä ajas­ta, jon­ka ope­tin hei­dän lap­si­aan, ja vie­lä­kin lii­kut­taa se vau­va­lah­jo­jen mää­rä, jon­ka siel­tä läh­ties­sä­ni sain. Mi­ten pal­jon olin­kaan pai­nis­kel­lut jos­sain vai­hees­sa sen kans­sa, et­ten voi­nut teh­dä lu­ku­kaut­ta lop­puun. Tuo työ­pät­kä oli hy­vin mer­ki­tyk­sel­li­nen myös opin­to­je­ni kan­nal­ta, sil­lä kuin si­vu­tuot­tee­na pys­tyin te­ke­mään siel­lä opin­näy­te­työ­ni so­vel­lu­so­san.

Tämä kir­joi­tuk­se­ni al­kaa jo tois­taa it­se­ään, mut­ta mai­nit­sen vie­lä, et­tä olen taas vai­hees­sa, jol­loin mie­tis­ke­len en­si syk­syn eri vaih­to­eh­to­ja. Ero­na edel­li­seen on se, et­tä suh­tau­dun omiin aja­tuk­sii­ni pelk­ki­nä us­ko­muk­si­na, en to­si­a­si­oi­na. Toki mie­tin eri vaih­to­eh­to­ja, mut­ta täs­sä ti­lan­tees­sa konk­re­ti­soi­tuu ai­ka kirk­kaas­ti us­kon mer­ki­tys. Us­ko an­taa tie­tyn­lai­sen huo­let­to­muu­den tu­le­vas­ta. En ai­na it­se tie­dä, mikä mi­nul­le ja per­heel­lem­me on par­haak­si, mut­ta Tai­vaan Isä tie­tää.

Yh­teen­ve­to­na kai­kes­ta täs­tä voi­si to­de­ta, et­tä mi­nun on jo­ten­kin han­ka­la ir­rot­tau­tua ko­toa töi­hin. Mi­ten mu­ka­vaa lap­se­na oli­kaan tul­la ko­tiin kou­lus­ta, kun äi­ti oli ko­to­na. Kuu­lem­ma ai­na ovel­ta huu­sim­me: ”äi­ti!” Mi­nul­la on siis mal­li­na oma äi­ti­ni, joka on osan­nut ko­ti­äi­tiy­den niin hy­vin. Minä en ole pys­ty­nyt lä­hes­kään sa­maan. Vii­me ai­koi­na olen ym­mär­tä­nyt syyn. Syy ei ole sii­nä, et­tei­kö pe­rus­pyö­ri­tys luon­nis­tui­si myös mi­nul­ta, vaan sii­nä, et­tä minä en ole osan­nut pi­tää ko­ti­äi­ti­nä ol­les­sa­ni omis­ta ju­tuis­ta­ni kiin­ni ku­ten äi­ti­ni.

Olen oi­val­ta­nut, et­tä hy­vin­voin­nin kan­nal­ta ei ole rat­kai­se­vaa se, olet­ko töis­sä vai ko­to­na, vaan se, on­ko si­nul­la omia jut­tu­ja: asi­oi­ta, jot­ka ins­pi­roi­vat si­nua ja jois­ta saat ener­gi­aa. Min­kä ar­von an­nan­kaan nyt äi­din ”Ka­na­ri­an­mat­koil­le”, kun hän omas­sa va­ras­to­huo­nees­saan maa­la­si pos­lii­nia tai kun hän syn­nyt­ti mei­dät lap­set uu­del­leen teh­des­sään meis­tä nä­köis­nu­ket. Ja kaik­ki ne lu­kui­sat kurs­sit, joi­hin äi­ti osal­lis­tui, lam­pun­var­jos­ti­mien val­mis­ta­mi­ses­ta mui­nai­se­si­nei­den muo­toi­luun. Voin ku­vi­tel­la sen in­nos­tuk­sen, joka sai äi­ti­ni ai­kai­sin lau­an­tai­aa­mu­na aja­maan jon­ne­kin maa­seu­dul­le ja siel­lä ve­si­sa­tees­sa kuo­pas­sa polt­ta­maan val­mis­ta­mi­aan mui­nai­se­si­nei­tä. äi­ti­ni on kyl­lä elä­nyt omas­sa elä­mäs­sään to­dek­si keit­ti­ön nurk­ka­hyl­lyl­lä ol­lei­ta mie­te­lau­sei­taan, jois­ta yk­si kuu­lui: ”Ih­mi­nen on niin kau­an nuo­ri, kun hän in­nos­tuu uu­sis­ta asi­ois­ta.”

Oli iha­na kuul­la äi­dil­tä­ni hä­nen omas­ta äi­dis­tään. Mi­ten mum­mo oli na­vet­ta­töi­den jäl­keen to­den­nut: ”Käyn­pä vä­hän pot­kut­te­le­mas­sa ja hen­git­te­le­mäs­sä rai­tis­ta il­maa.” äi­ti­kin ker­toi, mi­ten pie­ni­kin lenk­ki omien aja­tus­ten kans­sa raik­kaas­sa il­mas­sa met­sä­po­lul­la an­taa uu­dis­tu­neen mie­len tun­teen. Seu­raa­val­la ker­ral­la, kun läh­den omal­le pie­nel­le met­sä­py­räh­dyk­sel­le­ni, ajat­te­len su­ku­pol­vien ket­jus­sa nai­sia, jot­ka pie­nil­lä omil­la ju­tuil­laan muis­ti­vat la­da­ta ak­ku­jaan.

Kun per­he al­koi kas­vaa, tem­pau­duin mu­kaan ar­jen pyö­ri­tyk­seen. Il­lat täyt­tyi­vät enim­mäk­seen las­ten ju­tuis­ta, en­kä tie­toi­ses­ti ot­ta­nut it­sel­le­ni tar­peek­si ai­kaa. Tyk­kä­sin ol­la ko­to­na ja koin työ­ni tär­ke­äk­si, mut­ta jos­sain vai­hees­sa al­koi tun­tua, et­tä jo­ta­kin sii­tä puut­tuu. Kes­ti kau­an myön­tää, et­tä pelk­kä ko­ti­äi­tiys ei rii­tä mi­nul­le. Lenk­kei­ly tai muu lii­kun­ta, vaik­ka tär­kei­tä jut­tu­ja ovat­kin, ei­vät riit­tä­neet mi­nul­le omak­si ju­tuk­si. He­rä­sin miet­ti­mään, mil­lai­se­na lap­set nä­ke­vät mi­nut ja mil­lai­sen mal­lin ha­lu­an heil­le an­taa. Eräs ys­tä­vä­ni ku­va­si omia tun­tei­taan vas­taa­vas­sa ti­lan­tees­sa: “En tun­nis­ta it­se­ä­ni enää vaip­pa­vuo­ren kes­kel­tä.”

Mi­nun kä­sis­sä­ni äi­ti­ni te­ke­mis­tä nä­köis­nu­keis­ta ei tai­tai­si tul­la ihan tun­nis­tet­ta­via, mut­ta opis­ke­lu ja kir­joit­ta­mi­nen sen si­jaan ovat osoit­tau­tu­neet mi­nun ju­tuik­se­ni ko­to­na ol­les­sa­ni. Töis­sä ol­les­sa työ si­näl­lään on ol­lut oma in­nos­ta­va jut­tu­ni. On iha­naa kuun­nel­la, kun ih­mi­nen ker­too omas­ta ju­tus­taan. Yleen­sä ker­to­jan sil­miin syt­tyy tiet­ty lois­te, mikä pal­jas­taa asi­an mer­ki­tyk­sel­li­syy­den. Joku on löy­tä­nyt oman jut­tun­sa om­pe­lus­ta, toi­sil­le taas ko­tiin liit­ty­vät ju­tut ovat juu­ri hei­dän oma jut­tun­sa. Me per­hee­näi­dit olem­me niin eri­lai­sia.

Oman ju­tun löy­tä­mi­nen ei vält­tä­mät­tä ole ihan help­poa siel­tä vaip­pa­vuo­ren kes­kel­tä. Suo­sit­te­len kui­ten­kin oman ju­tun et­si­mis­tä, jos tun­nis­tat it­ses­tä­si sen eh­kä hy­vin hei­kon­kin toi­veen jos­ta­kin omas­ta. Et­sin­nöis­sä kan­nat­taa va­rau­tua myös mah­dol­li­siin es­tei­siin. Nii­tä voi tul­la ul­ko­a­päin, mut­ta us­kon, et­tä pa­him­mat tu­le­vat ai­van siel­tä oman pään si­säl­tä: ”Ei kui­ten­kaan ole ai­kaa, en mä pys­ty, en mä osaa, ei mua mi­kään edes oi­kein kiin­nos­ta.” Ei voi tie­tää, jos ei ko­kei­le. On­nea et­sin­töi­hin!

VirpiMyllyniemi