JavaScript is disabled in your web browser or browser is too old to support JavaScript. Today almost all web pages contain JavaScript, a scripting programming language that runs on visitor's web browser. It makes web pages functional for specific purposes and if disabled for some reason, the content or the functionality of the web page can be limited or unavailable.
Aiemmat blogit

Pieni kirkassilmäinen poika

Vesterinen Raija
Aiemmat blogit
3.7.2017 6.02

Juttua muokattu:

8.3. 22:29
2020030822295420170703060200

Saim­me juu­ri viet­tää sy­dän­ke­sän juh­laa ja Jo­han­nes Kas­ta­jan muis­to­juh­laa, ju­han­nus­ta. Vuo­si sit­ten jou­duin sai­ras­te­lun ta­kia viet­tä­mään ju­han­nuk­sen lä­hes yk­sin, kun mies ja lap­set oli­vat ju­han­nus­seu­rois­sa ja su­ku­loi­mas­sa. Sitä suu­rem­pi ilo oli täl­lä ker­taa pääs­tä ju­han­nu­saat­to­na Mai­tois­ten ju­han­nus­seu­roi­hin.

Mai­tois­ten lei­ri­kes­kuk­sen alu­eel­le oli ke­rään­ty­nyt pal­jon seu­ra­vie­rai­ta eri puo­lel­ta ete­läis­tä Suo­mea ja kau­em­paa­kin. Kau­kai­sim­mat tun­te­ma­ni seu­ra­vie­raat oli­vat serk­ku­ni per­he Ro­va­nie­mel­tä. Oli miel­tä ilah­dut­ta­vaa käy­dä kes­kus­te­lu­ja ys­tä­vien, su­ku­lais­ten ja tut­ta­vien kans­sa seu­ra­pu­hei­den ja lau­la­mi­sen lo­mas­sa.

Kaik­kein py­säyt­tä­vin koh­taa­mi­nen tuli il­ta­myö­häl­lä ”seu­ra­tel­tas­sa”, pu­hu­jan­ko­rok­keen eteen pys­ty­te­tyn suo­ja­ka­tok­sen al­la. Is­tah­dim­me hy­vis­sä ajoin en­nen il­lan alus­tus­pu­heen­vuo­ron al­ka­mis­ta vii­mei­sen penk­ki­ri­vin reu­nal­le, erään lap­si­per­heen taak­se. Seu­rai­lin hil­jak­seen per­heen lep­poi­saa hää­räi­lyä il­lan hä­mär­ty­es­sä. Kat­see­ni py­säh­tyi use­aan ker­taan pie­neen poi­kaan, per­heen nuo­rim­mai­seen. Po­jan kir­kas kat­se ja iloi­nen hymy tun­tui­vat hei­jas­ta­van hy­vää tuul­ta ym­pä­ril­leen.

– On­pa pie­nel­lä kir­kas kat­se, vaik­ka on näin myö­hä, to­te­sin per­heen äi­dil­le.

– Niin, äi­ti vas­ta­si.

Het­ken ku­lut­tua hän jat­koi:

– Ja täs­tä lap­ses­ta sa­not­tiin ras­kau­sai­ka­na, et­tä on tu­los­sa vai­ke­as­ti vam­mai­nen lap­si.

Jat­koim­me ju­tus­te­lua ja äi­ti ker­toi, et­tä hei­tä oli va­roi­tet­tu vau­van vam­mai­suu­des­ta ja ke­ho­tet­tu miet­ti­mään jopa abort­tia. Sii­hen he ei­vät ol­leet kui­ten­kaan ha­lun­neet ryh­tyä. Kun lap­si sit­ten syn­tyi, oli kä­ti­lö puh­jen­nut it­kuun:

– Tä­mä­hän on ter­ve lap­si!

Täs­sä vai­hees­sa myös mi­nun sil­mä­ni kyy­nel­tyi­vät ja iho­ni meni ai­van ”ka­nan­li­hal­le”. Pie­ni lap­si jat­koi ilois­ta puu­has­te­lu­aan vie­res­sä au­tu­aan tie­tä­mät­tö­mä­nä ai­kuis­ten kes­kus­te­luis­ta.

Eräs lää­kä­ri oli to­den­nut vau­van van­hem­mil­le, et­tä ”ny­ky­ään luo­te­taan lii­kaa ko­nei­siin”. Niin, ko­neet ja lait­teet voi­vat ol­la hyvä apu­vä­li­ne mo­nen­lai­sis­sa asi­ois­sa, mut­ta pel­käs­tään nii­den va­raan ei var­maan­kaan kan­na­ta rat­kai­su­jaan pe­rus­taa näin suu­ris­sa ky­sy­myk­sis­sä. Mie­tim­me äi­din kans­sa myös, et­tä kyl­lä­hän lap­si oli­si ol­lut toi­vot­tu ja ra­kas­tet­tu vam­mai­se­na­kin. Tun­nen mo­nia per­hei­tä, jois­sa per­heen down-lap­si tai muu­ten eri­lai­nen lap­si on­kin juu­ri se, joka tuo pal­jon iloa per­hee­seen, työn ja vai­van li­säk­si. Tä­män po­jan äi­ti to­te­si, et­tä kyl­lä usein vä­sy­myk­sen het­kel­lä tu­lee mie­tit­tyä tä­män lap­sen elä­män läh­tö­koh­tia. Sil­loin tu­lee kii­tol­li­nen mie­li.

Kuun­te­lin alus­tus­pu­heen­vuo­roa ha­ja­mie­li­se­nä ja mo­nis­sa miet­teis­sä. En jak­sa­nut koko ajan kes­kit­tyä sii­hen, mut­ta ha­vah­duin, kun pu­hu­ja muis­tut­ti pro­feet­ta Je­re­mi­an kir­jan sa­nois­ta: ”Sil­lä minä tun­nen aja­tuk­se­ni, jot­ka mi­nul­la on tei­tä koh­taan, sa­noo Her­ra: rau­han ei­kä tur­mi­on aja­tuk­set; minä an­nan teil­le tu­le­vai­suu­den ja toi­von.” Pu­hu­ja muis­tut­ti, et­tä tänä vai­ke­a­na maa­il­ma­nai­ka­na­kin saam­me ol­la luot­ta­vai­sel­la mie­lel­lä, kun meil­lä on tur­va­na iki­ai­ko­jen Ju­ma­la.

Alus­tuk­sen lop­pu­vai­hees­sa tuo pie­ni poi­ka­kin vä­säh­ti ja it­kes­ke­li. Koh­ta po­jan ym­pä­ril­le ke­rään­tyi­kin lau­ma hä­nel­le tut­tu­ja iso­ja poi­kia, jot­ka kil­van ju­tut­ti­vat ja tar­joi­li­vat kark­kia hä­nel­le. Jäl­leen poi­ka hy­myi­li au­rin­koi­ses­ti ja koko po­ruk­ka näyt­ti hy­vän­tuu­li­sel­ta. Vil­kai­sim­me äi­din kans­sa toi­si­am­me ja hy­myi­lim­me, kyy­ne­leet sil­mis­sä.

RaijaVesterinen
Tapaturman aiheuttama vammautuminen johti minut työkyvyttömyyseläkkeelle 40-vuotiaana. Enää ei ole kiire mihinkään. Viikot muodostuvat rauhallisista hetkistä, joissa usein pieni asia tuo ison ilon: luonnon kauneus, odottamaton kohtaaminen, arjen sattumukset. Kuvaan blogissani elämän ilmiöitä pitkäaikaissairaan näkökulmasta. Toivon, että osaisin myös kertoa uskon tuomasta ilosta ja turvasta. Enimmäkseen liikun rakkaissa kotimaisemissani Porvoossa. raija.vesterinen@kolumbus.fi
29.3.2024

Jeesus huusi kovalla äänellä: ”Isä, sinun käsiisi minä uskon henkeni.” Tämän sanottuaan hän henkäisi viimeisen kerran. Luuk. 23:46

Viikon kysymys