JavaScript is disabled in your web browser or browser is too old to support JavaScript. Today almost all web pages contain JavaScript, a scripting programming language that runs on visitor's web browser. It makes web pages functional for specific purposes and if disabled for some reason, the content or the functionality of the web page can be limited or unavailable.
Aiemmat blogit

Rak­kaus jät­tää jäl­jen

Kanniainen Aino
Aiemmat blogit
12.10.2014 6.23

Juttua muokattu:

8.3. 22:29
2020030822295420141012062300

Olin per­heen kuo­pus. Se pah­nan­poh­jim­mai­nen. Ny­ky­kie­lel­lä sa­not­tu­na il­ta­täh­ti. Muis­tan, mi­ten pää­sin usein äi­din mu­kaan kau­pun­kiin asi­oil­le. Isom­mat si­sa­ruk­set oli­vat kou­lus­sa, isä pel­to­töis­sä. Ki­pi­tin äi­din kii­reis­ten as­kel­ten tah­dis­sa mu­ka­na. Vä­lil­lä as­ke­leet so­vi­tet­tiin pien­ten jal­ko­jen mit­tai­sik­si. Lin­ja-au­to­jen kul­ke­mi­sen vä­lis­sä piti eh­tiä käy­dä kau­pas­sa, pan­kis­sa, pos­tis­sa.

Työn­täy­tei­set oli­vat ajat van­hem­mil­la­ni tuol­loin. Lap­sen sil­min kat­soin maa­il­maa. Ais­tin tun­nel­mia. Sil­loin täl­löin äi­ti­ni koh­ta­si tut­ta­via, joi­den kans­sa py­säh­tyi kes­kus­te­le­maan. Use­am­pi­kin suun­ta­si kat­seen­sa mi­nuun ja osoit­ti äi­dil­le ky­sy­myk­sen:

– On­ko teil­lä vie­lä näin pie­ni lap­si?

Kuu­lin vas­tauk­ses­sa hi­ve­nen yl­peyt­tä:

– Kyl­lä. Tämä on mei­dän nuo­rim­mai­nen.

Ei epäi­lys­tä­kään, et­ten­kö oli­si ol­lut odo­tet­tu, toi­vot­tu, ra­kas­tet­tu. Sen ais­ti sa­no­jen sä­vys­tä, kat­sees­ta, kos­ke­tuk­ses­ta.

Ku­lui vuo­sia. Mi­nus­ta tuli äi­ti. Tuli vie­lä toi­sen, kol­man­nen, nel­jän­nen, vii­den­nen, kuu­den­nen, seit­se­män­nen ja kah­dek­san­nen ker­ran. Kuul­tu­aan uu­den vau­van odo­tuk­ses­ta jo les­kek­si jää­nyt äi­ti­ni toi­vot­ti jo­kai­sel­la ker­ral­la tai­vaan Isän siu­naus­ta. Ei kau­his­tel­lut. Ei ih­me­tel­lyt. äi­ti ym­mär­si, jos olin vä­sy­nyt. Hän loi omal­la ta­val­laan luot­ta­mus­ta ar­ki­siin aa­mui­hin ja päi­viin. Oli mu­ka­na juh­la­het­kis­sä­kin.

Jo­kai­sen lap­sen syn­ty­män ai­koi­hin äi­ti­ni tuli meil­le. Vii­pyi vii­kon tai kak­si. Oli läs­nä. Ja­koi ilon uu­des­ta elä­mä­nih­mees­tä. Is­tui kei­nu­tuo­lis­sa vau­va sy­lis­sä. Luki isom­mil­le lap­sil­le sa­tu­ja. Pais­toi let­tu­ja kou­lu­lai­sil­le. Myö­tä­e­li ja ym­mär­si ko­liik­ki­vau­vo­jen hoi­dos­ta tul­lut­ta uni­vel­kaa­ni. Muis­tan ky­sy­nee­ni hä­nel­tä kai­ken tä­män lo­mas­sa:

– Tun­tui­ko si­nus­ta, et­tä olit van­ha saa­des­sa­si mi­nut?

Vas­tauk­ses­ta kuul­si vah­va elä­män­ma­ku:

– Ei. Nuo­ret­han ne lap­sia saa­vat. No niin­hän se on.

Nois­ta ajois­ta on ku­lu­nut ai­kaa. Per­heem­me lap­set ovat kas­va­neet nuo­rik­si ja ai­kui­sik­si. Osal­la on jo oma­kin per­he. Vuo­si toi­sen­sa jäl­keen olem­me saa­neet pi­tää äi­tiä ja mum­moa meil­lä jou­lu­vie­raa­na. Hän on kuu­lu­nut per­hee­seen. On ky­sel­lyt las­ten kuu­lu­mi­sia. Ja an­ta­nut sii­nä lo­mas­sa elä­mä­noh­jei­ta – tut­tu­ja ja tur­val­li­sia.

Nyt kat­son äi­ti­ni hau­raak­si käy­nyt­tä ole­mus­ta ja ho­pei­sia hiuk­sia. Hoi­van an­ta­jan ja saa­jan osat ovat vaih­tu­neet. On tul­lut ai­ka, jol­loin on mi­nun vuo­ro­ni hi­das­taa as­ke­lei­ta­ni hä­nen rin­nal­leen, ot­taa kä­si­puo­les­ta, aut­taa, hoi­taa asi­oi­ta hä­nen puo­les­taan. On tul­lut ai­ka, jol­loin jo­kai­seen päi­vään kuu­luu soit­to lä­hes kah­den­sa­dan ki­lo­met­rin pää­hän äi­dil­le – mil­lai­nen voin­ti, mil­lai­set aja­tuk­set, mi­ten hän pär­jää. On tul­lut ai­ka, jol­loin tun­tuu ai­em­paa tär­ke­äm­mäl­tä kään­tää au­ton kul­ku­suun­ta hä­nen luok­seen. Jo­kai­nen yh­des­sä vie­tet­ty het­ki tun­tuu tär­ke­äl­tä.

Vie­lä on mah­dol­li­suus kuul­la hä­nen elä­män­ta­ri­naan­sa kaik­kien yh­dek­sän ele­tyn vuo­si­kym­me­nen ajal­ta. Kuul­la, mi­ten so­tien jäl­keen kai­kil­la oli niuk­kuut­ta, teh­tiin työ­tä, per­heet kas­voi­vat ja ih­mi­set aut­toi­vat toi­nen toi­si­aan. Kuul­la sii­tä, mi­ten hän nuo­re­na avi­o­vai­mo­na löy­si Ju­ma­lan val­ta­kun­nan ja us­kon lah­jan. Sen, joka on kan­ta­nut vai­kei­na­kin ai­koi­na. Sen, joka kan­taa vie­lä­kin.

– Sitä on aja­tel­lut, et­tä mum­mo on ai­na ole­mas­sa. En­tä jos mum­moa ei koh­ta ole? tyt­tä­re­ni kat­soo sil­mii­ni ja ky­syy kos­ket­ta­vas­ti.

Olen het­ken hil­jaa ja vas­taan sa­mal­la it­sel­le­ni­kin:

– Niin. Rak­kaus jät­tää jäl­jen. Se jäl­ki ja ne muis­tot säi­ly­vät. Jäl­jel­le jää kii­tol­li­suus.

AinoKanniainen
Työskentelen psykoterapeuttina, kouluttajana ja työnohjaajana. Elämänrikkautta tuovat perheenjäsenet. Vapaa-ajalla minut voi löytää samoilemassa metsissä tai rannoilla kamera kaulalla, marjastamassa tai raivaamassa metsää. Yhteiskunnalliset luottamustehtävät ovat myös osa elämääni. Psykoterapeuttina ja perheterapeuttina kohtaan elämän koko kirjoa. Näistä aineksista ammennan aiheita kirjoituksiini, vaikeitakaan teemoja kaihtamatta – valoisasti ja kristillisen uskon tuomia näköaloja peilaten.
3.6.2020

Jee­sus sa­noo: "To­ti­ses­ti, to­ti­ses­ti: sil­lä, joka us­koo, on ikui­nen elä­mä." Joh. 6:47

Viikon kysymys