JavaScript is disabled in your web browser or browser is too old to support JavaScript. Today almost all web pages contain JavaScript, a scripting programming language that runs on visitor's web browser. It makes web pages functional for specific purposes and if disabled for some reason, the content or the functionality of the web page can be limited or unavailable.
Aiemmat blogit

”Sinä lu­pa­sit, et­tä…”

Aiemmat blogit
16.9.2018 6.59

Erää­nä elo­kui­sen hä­mä­rä­nä aa­mu­na to­ka­luok­ka­lai­nen poh­dis­ke­lee aa­mu­pa­la­pöy­däs­sä kou­lun vä­li­tun­tie­lä­mää. ”Tap­pe­lua vä­lil­lä tu­lee. Se­kin käy kimp­puun ja är­syt­tää mo­nes­ti.”

Hör­pin tee­tä­ni, ko­ho­tan kat­see­ni kou­lu­lai­seen, mut­ten eh­di sa­noa mi­tään, kun hän jat­kaa poh­dis­ke­lu­aan.

”Mi­kä­hän sii­nä on, et­tä kun mul­le tu­lee jos­kus sem­mo­nen tun­ne (nos­taa tä­ri­se­vät nyr­kit eteen­sä), et­tä mää hei­tän tuon tyy­pin sei­nään. Niin sit­te mul­la kui­ten­kin joku tääl­lä (lait­taa käm­me­nen ohi­mol­le) tun­tuu, et­tä en hei­tä. Mää vaan kään­nyn pois en­kä vä­li­tä.”

Vaik­ka to­del­la­kin us­kon vilk­kai­den poi­kie­ni ky­ke­ne­vän kolt­to­siin, kou­lus­ta tul­lut pa­lau­te ker­too pit­käl­ti sa­maa po­jan omien pu­hei­den kans­sa. Täs­sä elä­män epä­täy­del­li­syy­des­sä po­jan poh­dis­ke­lu läm­mit­tää miel­tä. Ar­ve­len hä­nel­le tuol­lai­sen toi­min­nan joh­tu­van tun­ne­tai­dois­ta. Kun ih­mi­nen tun­nis­taa ja sal­lii omat tun­teen­sa, niin hy­vät kuin pa­hat, hän ky­ke­nee pa­rem­min suo­dat­ta­maan nii­tä ei­kä toi­mi vä­lit­tö­mäs­ti im­puls­sien­sa va­ras­sa.

Ul­ko-oven lok­sah­ta­es­sa kiin­ni ja ta­lon hil­je­tes­sä jään miet­ti­mään tar­kem­min kes­kus­te­lua. Tun­ne­tai­dot tun­tu­vat maa­il­man yk­sin­ker­tai­sim­mal­ta asi­al­ta, mut­ta omas­ta ko­ke­muk­ses­ta­ni tie­dän, et­tä jos­kus maa­il­man yk­sin­ker­tai­sim­man asi­an opet­te­lus­sa ai­kaa me­nee vuo­sia. Mie­tin per­heem­me elä­män­his­to­ri­aa ja tun­ne­tai­to­jen ke­hit­ty­mis­tä. Per­heem­me kul­taa­kin kal­liim­pi am­mat­ti­a­pu­jak­so ajoit­tui juu­ri sii­hen ai­kaan, kun to­ka­luok­ka­lai­nen oli pie­ni. Kai­ken muun hy­vän kyl­ki­äi­se­nä opim­me van­hem­pi­na te­ra­pi­as­sa myös tun­ne­tai­to­ja. Pää­sin tuo­reel­taan so­vel­ta­maan op­pi­maa­ni pik­ku­lap­si­ar­jes­sa. Mat­ka oli työ­läs mut­ta an­toi­sa.

Sa­mal­la kun opet­te­lin sa­noit­ta­maan omia tun­tei­ta­ni, ope­tin toi­min­ta­mal­lia lap­sel­le­kin. Esi­mer­kik­si hä­nen kiu­ku­tel­les­saan lat­ti­al­la ker­roin hä­nel­le hä­nen näyt­tä­vän vä­sy­neel­tä tai sa­noin, et­tä hä­nel­lä on ihan sel­väs­ti nyt har­mi. Pyy­sin hän­tä sy­liin, ja mi­kä­li muis­ti­ku­va­ni pi­tä­vät paik­kaan­sa, yh­tä ai­nut­ta ker­taa hän ei jät­tä­nyt tu­le­mat­ta. So­vim­me myös, et­tä hän saa tul­la ai­na sy­lii­ni sil­loin, kun kiuk­ku kiih­tyy ja huu­to al­kaa.

Tu­lin huo­maa­maan, et­tä lap­sel­le asi­oi­den opet­ta­mi­nen on te­ho­kas­ta. Mie­lee­ni piir­tyy sel­ke­äs­ti kuva, joka eh­ti tois­tua use­am­man ker­ran. Tem­pe­ra­ment­ti­nen lap­si huu­taa ja möy­ry­ää myt­ty­nä lat­ti­al­la, ää­nen ko­ho­tes­sa ko­ho­aa myös oma­ni. Hy­vän vä­li­mat­kan pääs­tä omis­ta kor­keuk­sis­ta­ni ka­jah­taa käs­ky­tys: ”Rau­hoi­tu ja lo­pe­ta tuo!” ”Ole hil­jaa!” ”Suu kiin­ni nyt!” Ja puu­has­te­lu­ni oman asi­a­ni pa­ris­sa jat­kuu leu­ka­pe­rät ki­rei­nä ikä­väs­tä me­te­lis­tä ja hy­vän tun­nel­man pi­laa­jas­ta.

Huu­to ei lopu, ko­ho­aa vain. Mul­kai­su­ni ta­voit­taa epä­toi­vos­ta lois­ta­vien sil­mien syyl­lis­tä­vän kat­seen kau­kaa lat­ti­an ra­jas­ta. Hiuk­set ovat lii­mau­tu­neet kas­voil­le, suu on suu­res­sa mut­rus­sa. Ul­vo­vas­sa ää­nes­sä on niin suu­ri louk­kaan­tu­mi­nen, et­tä se täyt­tää koko ti­lan. ”EK­KO TINA MUIT­TA! TINA LU­PA­TIT, ET­TA AI­NA KO MAA IT­KEN NIIN MAA TAAN TUL­LA TUN TUL­LIIN!”

Mi­kä­li asia oli jos­tain syys­tä pääs­syt mie­les­sä­ni unoh­tu­maan, tuos­sa ti­lan­tees­sa muis­ti kyl­lä te­hok­kaas­ti pa­la­si. Huo­kaus. Te­ke­mi­nen seis, as­ke­leet lä­him­mäl­le soh­val­le. Toi­nen huo­kaus. ”Ai niin. Niin just. Lu­pa­sin. Tuu.”

Tur­val­li­ses­sa soh­van­nur­kas­sa sy­dän­ten kiih­ty­neet syk­keet hil­jal­leen rau­hoit­tui­vat vie­rek­käin. Us­kon tuol­lai­sil­la het­kil­lä ol­leen ai­van eri­tyi­sen suu­ren mer­ki­tyk­sen pie­nel­le kas­va­val­le lap­sel­le. Mi­nua ai­kui­se­na ne hoi­ti­vat vä­hin­tään­kin yh­tä pal­jon.

ReijaKaarlejärvi
Ihmettelen elämää, sen vahvoja värejä, valoa ja varjoja. Jaksan yhä uudelleen vaikuttua ihmisyyden moninaisuudesta, viisaudesta, pienuudesta, kauneudesta ja kivusta. Nautin luonnosta, vuodenaikojen vaihtelusta, perinteistä ja kirjoittamisesta. Arvostan aitoa kohtaamista ja hyväksynnän tuomaa lämpöä. Katselen asioita naisen, äidin, puolison ja ystävän silmin. Näkökulmaa teksteihini tuo myös työni lastensuojelun ja perhetyön parissa. Minut tavoittaa osoitteesta reija.kaarle@gmail.com
29.2.2020

Jee­sus sa­noo: "Koot­kaa it­sel­len­ne aar­tei­ta tai­vaa­seen. Siel­lä ei koi ei­kä ruos­te tee tu­ho­jaan ei­vät­kä var­kaat mur­tau­du si­sään ja va­ras­ta. Mis­sä on aar­tee­si, siel­lä on myös sy­dä­me­si." Matt. 6:20-21

Viikon kysymys