Jos asi­at oli­si­vat men­neet, niin kuin it­se ne tei­ni-ikäi­se­nä ty­tön­hu­pak­ko­na suun­nit­te­lin, oli­sin nyt var­maan­kin vä­hin­tään 10-lap­si­sen suur­per­heen äi­ti. Jem­ma­sin ylä­kaa­pin ko­me­roon kirp­pu­to­ril­ta os­ta­mi­a­ni pie­niä vil­la­tak­ke­ja, kaik­kea kau­nis­ta vaa­te­kap­pa­let­ta, jota ajat­te­lin tu­le­vas­sa per­heyh­tei­sös­sä tar­vit­se­va­ni. Siel­tä ne ovat pik­ku hil­jaa ti­pah­del­leet ted­dy-kar­hu­jen ja mol­la­mai­jo­jen asus­teik­si si­sa­rus­ten las­ten leik­kei­hin.

Sy­ty­tän kynt­ti­län ja kat­son kau­kai­suu­teen. Kaik­ki on­kin men­nyt toi­sin­päin.

Ai­na Ou­lun rau­ha­nyh­dis­tyk­sel­lä käy­des­sä­ni muis­tot tul­vi­vat mie­leen. Nuo­ruus­vuo­si­na sin­ne oli pääs­tä­vä isoi­hin seu­roi­hin ja sa­mal­la kat­so­maan poi­kia. Jos­kus ku­va­sin ko­ke­muk­si­a­ni päi­vä­kir­jaan­kin: "Se kat­to, kyl­lä var­mas­ti se vil­kas sii­nä, kun se meni ohi kah­vi­os­sa. Mie kään­sin ai­van pa­nii­kis­sa pään pois.”

Iloit­kaam­me niin kau­an kuin olem­me nuo­ria! Gau­de­a­mus igi­tur, iu­ve­nes dum su­mus! Minä muis­tan sun var­joi­sat ku­jas, nuo­ruu­tein! Nuo­ruu­den pe­rään hai­kail­laan, minä en juu­ri­kaan. On hyvä elää vä­hän jär­ke­väm­pä­nä ai­kui­se­na, ai­na­kin toi­von mu­kaan jär­ke­väm­pä­nä.

Ko­koon­nuim­me juu­ri vas­ti­kään Vil­li­ker­hon kans­sa. Se on lii­kun­taan eri­kois­tu­nut ker­ho, jos­sa on mu­ka­na 30–50-vuo­ti­ai­ta, pää­o­sin sink­ku­ja, ym­pä­ri Suo­men. Vii­koit­tain voi jo­kai­nen ha­lu­tes­saan lait­taa Fa­ce­boo­kiin ki­lo­met­rit, jot­ka on liik­ku­nut ja ne yn­nä­tään yh­teen. Ta­voit­tee­na on muut­taa nimi Mil­li­ker­hok­si eli saa­vut­taa mil­joo­na ki­lo­met­riä. Vil­li­ker­hon kaut­ta olen saa­nut ys­tä­viä, joi­hin en var­mas­ti muu­ten oli­si tu­tus­tu­nut. Työ­e­lä­mäs­sä ja van­hem­pa­na tu­tus­tu­mi­nen toi­siin ih­mi­siin ei ole niin no­pe­aa kuin nuo­ruus- ja opis­ke­lu­vuo­si­na, jol­loin po­ruk­ka oli tii­vis ja ym­pä­ril­lä oli kym­me­nit­täin sa­mas­sa ti­lan­tees­sa ole­via, sa­ma­ni­käi­siä ih­mi­siä. Olem­me viet­tä­neet Vil­li­ker­hon synt­tä­rei­tä vuo­sit­tain ja ta­van­neet muu­ten­kin ai­na jos­sain päin Suo­mea.

Suur­per­heel­le aja­tel­lun val­ta­van ener­gi­a­mää­rän olen suun­nan­nut toi­saal­le, har­ras­tuk­siin, opis­ke­luun, työ­hön. Nyt olen on­nel­li­nen juu­ri täs­tä elä­män­ti­lan­tees­ta.

Mi­ten elä­mä me­nee kai­kil­la niin kuin me­nee? En löy­dä vas­taus­ta, vaik­ka kuin­ka miet­ti­sin. Elä­mä on val­ta­van suu­ri ky­sy­mys­merk­ki il­man vas­taus­ta. Lop­puun saak­ka. Tär­kein­tä on on­ni täs­sä het­kes­sä, kynt­ti­län­va­los­sa.