JavaScript is disabled in your web browser or browser is too old to support JavaScript. Today almost all web pages contain JavaScript, a scripting programming language that runs on visitor's web browser. It makes web pages functional for specific purposes and if disabled for some reason, the content or the functionality of the web page can be limited or unavailable.
Aiemmat blogit

Yk­si as­kel ker­ral­laan

Virtanen Anna
Aiemmat blogit
1.1.2016 6.26

Juttua muokattu:

8.3. 22:29
2020030822295420160101062600

– Mitä jär­keä oli läh­tä täm­mö­sel­le reis­sul­le täm­mös­ten mai­se­mien ta­kia? poi­ka ky­syi tus­kas­tu­nee­na.

Se poi­ka, joka oli eni­ten odot­ta­nut Kön­käi­den po­lun pa­ti­koin­tia. Mai­se­ma tuol­la het­kel­lä oli meh­tä­rää­seik­köä. Pol­ku oli syk­syn sa­tei­den peh­mit­tä­mää lie­juk­koa ja kul­ku hi­das­ta, hi­kis­tä ja vai­to­nais­ta. Po­jan pää­tä sär­ki.

Pi­dim­me juo­ma­tau­on, kol­me kou­lu­lais­ta ja mie. Yh­del­lä oli saa­pas hier­tä­nyt ja toi­sel­la ja­lat muu­ten vain ki­pe­ät. Mo­ti­voin­ti­ni oli vä­häis­tä.

Tar­jo­sin sal­mi­ak­kia ja sa­noin:

– Ote­taan yks as­kel ker­ral­laan, kyl­lä me täs­tä taas jak­se­taan.

Sa­noin, vaik­ka mie­lee­ni oli hii­pi­nyt epäi­lys, eh­dim­me­kö au­tol­le en­nen pi­me­ää.

Pol­ku al­koi nous­ta. Ja va­los­tua. Upot­ta­va vel­li jal­ko­jen al­la vaih­tui ki­vik­koi­sek­si kal­li­ok­si. Kul­ki­joit­ten mie­li­kin va­los­tui.

Vaa­ran pääl­tä nä­kö­a­la­tor­nis­ta nä­kyi kau­as. Il­ta-au­rin­ko pu­na­si män­ty­jä. Vaa­rat, joki, suo, met­sät. Kaik­ki näyt­ti­vät yl­hääl­tä hie­noil­ta. Siel­tä tääl­tä erot­tui reit­ti, jota olim­me kul­ke­neet.

– Si­tä­hän se on, ei ai­na ole huip­pu­mai­se­mat, to­te­sin po­jal­le ja sa­mal­la it­sel­le­ni.

– Vä­liin pi­tää tar­poa, et­tä erot­tui­si ne hui­put. Ja nii­tä­kin tar­vii, et­tä jak­saa taas.

Vuo­si on alus­sa. Luot­ta­vai­ses­ti saam­me kul­kea tu­le­viin päi­viin. Eh­kä aja­tuk­set vii­pyi­le­vät vie­lä men­nees­sä vuo­des­sa. Var­maan it­se kul­la­kin sii­hen on si­säl­ty­nyt huip­pu­ja, rää­seik­köä, mu­ta­rom­mak­koa ja lu­jaa kal­li­o­ta. Ti­lan­tei­ta, pois­sa­o­le­vaa läs­nä­o­loa ja tun­net­ta, et­tä elä­mä on täs­sä ja nyt.

Ei elä­mäs­tä sel­viä il­man kol­hu­ja. On ol­lut ai­ko­ja ja Ai­ko­ja en­nen­kin. Niin on nyt­kin. Van­hat sen tie­tä­vät ja osaa­vat sii­tä ker­toa. Jos meil­lä vain on ai­kaa kuun­nel­la.

Men­nyt – ei sii­hen kan­na­ta jää­dä kiin­ni. Mut­ta his­to­ri­as­taan voi löy­tää avai­mia tä­män het­ken ja it­sen­sä ym­mär­tä­mi­seen. Asi­ois­ta pu­hu­mi­nen on taa­kan jät­tä­mis­tä pois. Ei ole kat­ke­ruut­ta, jos py­säh­tyy nii­den asi­oi­den koh­dal­la, jot­ka ovat sa­tut­ta­neet. Py­säh­tyy sik­si, et­tä jak­sai­si iloi­ta. Et­tä oli­si ar­mol­li­nen toi­sil­le ja it­sel­leen ja jak­sai­si luot­taa kai­ken kan­ta­vaan ar­moon.

Sel­lai­nen ih­mi­nen pu­huu tot­ta, joka sa­noo naut­ti­van­sa elä­mäs­tä, sen pie­nis­tä ja suu­ris­ta ilois­ta. Sa­noo ole­van­sa kii­tol­li­nen, kun on saa­nut hy­vän elä­män. Hä­nel­le on an­net­tu lah­ja näh­dä näin ja voi­ma­va­rat jak­saa. Yh­tään huo­nom­pi ei ole hän, joka kul­kee hil­jai­sem­pia tei­tä. Kul­kee eh­kä sik­si, et­tä sai­si jo­nain päi­vä­nä myös sul­keu­tua kii­tol­li­suu­teen. Hän tie­tää kii­tok­sen ai­heet, mut­ta ei eh­kä jak­sa juu­ri nyt ol­la niin iloi­nen.

”Kaik­ki su­rut voi­daan kes­tää, jos ne ovat osa ta­ri­naa tai jos niis­tä teh­dään sel­lai­nen”, on joku sa­no­nut. Mitä et sul­je pois, sii­tä ei tule taak­ka. Kun koh­taa ki­vun ja hy­väk­syy osak­si kul­ku­aan, ta­ri­na on ehe­äm­pi.

Pa­la­taan vie­lä Kön­käi­den po­lul­le. Poi­kien ja mi­nun pa­ti­koin­ti jat­kui. Meil­lä oli taas mu­ka­vaa, ei edes vä­syt­tä­nyt. Il­ta hä­mär­tyi. Rei­tin lop­pu­puo­lel­la oli muu per­he odot­ta­mas­sa. Le­väh­dys­pai­kan nuo­tio oli kut­su­va ja puo­li­so­ni le­ve­ät har­ti­at tur­val­li­set.

äk­kiä ym­pä­ril­läm­me oli jal­ko­jen kip­su­tus­ta ja in­nok­kai­ta ää­niä.

– äi­ti, tuu kah­to­maan! Täs­sä ai­van lä­hel­lä on vet­tä, näk­kyy po­ho­jaan as­ti.

Lap­set vei­vät mi­nut läh­teel­le. Ih­met­te­lin sitä pie­nem­pien kans­sa yh­des­sä. Ei ol­lut niin hä­mä­rää, et­tei­kö läh­de oli­si erot­tu­nut. Sen vesi oli kir­kas, niin kir­kas.

AnnaVirtanen
Kemijokivarsi, pieni vireä kylä, kotikoivikko ja punainen tupa. Täällä elän. Lähellä lapsiani ja puolisoani, lähellä ystäviä, keskellä elämän syvimpiä ääniä. Viisi lasta herätän aamuisin koulutaipaleelle ja kaksi pienempää on kanssani kotosalla. Puuhella lämpenee, puuro hautuu. Päivät täyttyvät lasten äänistä ja kotiäidin arkiaskelista. Kirjoitan lasten oivalluksista, ihmiselosta ja kohtaamisista. Voit lähettää minulle palautetta osoitteeseen virtanen_anna@suomi24.fi.
5.7.2020

Jee­sus sa­noo: "Mene, älä­kä enää tee syn­tiä." Joh. 8:11

Viikon kysymys