JavaScript is disabled in your web browser or browser is too old to support JavaScript. Today almost all web pages contain JavaScript, a scripting programming language that runs on visitor's web browser. It makes web pages functional for specific purposes and if disabled for some reason, the content or the functionality of the web page can be limited or unavailable.
Artikkelit

Kristuksen mieli ohjaa sovintoon ja lähimmäisen auttamiseen

Lohi Olli
Artikkelit
9.6.2015 9.49

Juttua muokattu:

8.3. 22:29
2020030822295420150609094900

Us­ko on suu­ri Ju­ma­lan lah­ja. Paa­va­li ke­hot­taa mo­nes­sa raa­ma­tun­koh­das­sa kris­tit­ty­jä elä­mään Kris­tuk­sen mie­len mu­kai­ses­ti. Ku­kaan meis­tä ih­mi­sis­tä ei ole täy­del­li­nen, ja jo­kai­ses­sa meis­sä nä­kyy se, et­tä kan­nam­me syn­tiin­lan­kee­muk­sen pe­rin­töä. Elä­vän us­kon vai­ku­tus kui­ten­kin nä­kyy mo­nel­la ta­val­la kris­tit­ty­jen elä­mäs­sä.

Esi­ku­va­na Kris­tus

Paa­va­li kir­joit­ti: ”Ol­koon teil­lä se mie­li, joka myös Kris­tuk­sel­la, Jee­suk­sel­la oli” (Fil. 2:5). Mitä Kris­tuk­sen mie­len mu­kai­nen elä­mä tar­koit­taa? Mi­ten mei­dän tu­li­si elää, et­tä pyr­ki­sim­me ajat­te­le­maan ja toi­mi­maan ku­ten Kris­tus?

Kris­tus oli ar­mol­li­nen, an­teek­si­an­ta­va ja ra­kas­ta­va. Hä­nes­sä ko­ros­tui myös Ju­ma­lan valo ja to­tuus, jota Va­pah­ta­ja oli tul­lut ih­mis­ten kes­kel­le ju­lis­ta­maan. Hän alen­si it­sen­sä, ot­ti or­jan muo­don ei­kä pi­tä­nyt kiin­ni oi­keu­des­taan ol­la Ju­ma­lan ver­tai­nen. Hän oli us­kol­li­nen Ju­ma­lan sa­nal­le ris­tin­kuo­le­maan­sa saak­ka.

”Ol­kaa ai­na nöy­riä”

Paa­va­li koh­ta­si al­ku­seu­ra­kun­nis­sa on­gel­ma­ti­lan­tei­ta, jot­ka kos­ki­vat op­pia, us­ko­ne­lä­mää ja kris­tit­ty­jen vä­lis­tä yh­tei­se­lä­mää. Maa­il­mal­li­suus, kil­pai­lu­hen­ki, yl­peys ja ylem­myy­den­tun­toi­suus ei­vät ol­leet vie­rai­ta tuon ajan ih­mi­sil­le­kään.

Pu­hu­es­saan fi­lip­pi­läi­sil­le Kris­tuk­sen mie­les­tä Paa­va­li muis­tut­ti yk­si­mie­li­syy­des­tä ja rak­kau­des­ta ja opet­ti: ”äl­kää teh­kö mi­tään it­sek­kyy­des­tä tai tur­ha­mai­suu­des­ta, vaan ol­kaa ai­na nöy­riä ja pi­tä­kää ku­kin tois­ta pa­rem­pa­na kuin it­se­än­ne. äl­kää ta­voi­tel­ko vain omaa etu­an­ne vaan myös mui­den pa­ras­ta.” (Fil. 2:3–4.) Paa­va­li ke­hot­ti päin­vas­toin kan­ta­maan toi­nen toi­sem­me kuor­mia ja näin to­teut­ta­maan Kris­tuk­sen la­kia (Gal. 6:2).

Ga­la­ta­lais­kir­jees­sä Paa­va­li muis­tut­ti Hen­gen he­del­mis­tä, joi­hin Pyhä Hen­ki oh­jaa: ”Hen­gen he­del­mää taas ovat rak­kaus, ilo, rau­ha, kär­si­väl­li­syys, ys­tä­väl­li­syys, hy­vyys, us­kol­li­suus, lem­peys ja it­se­hil­lin­tä. Näi­tä vas­taan ei ole laki. Ne, jot­ka ovat Jee­suk­sen Kris­tuk­sen omia, ovat ris­tiin­nau­lin­neet van­han luon­ton­sa hi­moi­neen ja ha­lui­neen. Jos me eläm­me Hen­gen va­ras­sa, mei­dän on myös seu­rat­ta­va Hen­gen joh­da­tus­ta. Em­me­kä saa ta­voi­tel­la tur­haa kun­ni­aa em­me­kä är­syt­tää ja ka­deh­tia toi­si­am­me.” (Gal. 5:22–26.)

Et­si­tään so­vin­toa

Elä­mäs­sä on ti­lan­tei­ta, jol­loin on vai­kea an­taa an­teek­si ja so­vin­non löy­ty­mi­nen pit­kit­tyy. Ne ovat usein ras­kai­ta het­kiä mo­lem­mil­le osa­puo­lil­le. Jos­kus ih­mi­nen saat­taa jopa il­mais­ta pet­ty­mys­tään sa­no­en: ”Minä en an­na sitä iki­nä an­teek­si.” Kris­tuk­sen mie­li oh­jaa kui­ten­kin ai­na so­vin­toon. Va­pah­ta­ja it­se opet­ti: ”Jos te an­nat­te toi­sil­le ih­mi­sil­le an­teek­si hei­dän rik­ko­muk­sen­sa, an­taa myös tai­vaal­li­nen Isän­ne teil­le an­teek­si. Mut­ta jos te et­te an­na an­teek­si toi­sil­le, ei Isän­ne­kään an­na an­teek­si tei­dän rik­ko­muk­si­an­ne.” (Matt. 6:14–15.)

On tär­ke­ää, et­tä ar­vos­tam­me toi­nen tois­tam­me ja et­tä jo­kai­nen tu­lee hy­väk­sy­tyk­si oma­na per­soo­na­naan. Jo­kai­sen tu­li­si saa­da tul­la kuul­luk­si, esit­tää mie­li­pi­teen­sä ja ker­toa ko­ke­muk­sis­taan. Jee­sus­kin koh­ta­si maan pääl­lä ol­les­saan hy­vin eri­lai­sia ih­mi­siä: sai­rai­ta, ereh­ty­nei­tä, syr­jäy­ty­nei­tä, uu­pu­nei­ta, me­nes­ty­nei­tä, vää­rin koh­del­tu­ja ja ihan ta­val­li­sia ih­mi­siä. Omal­la esi­mer­kil­lään hän osoit­ti, et­tä jo­kai­nen ih­mi­nen on Ju­ma­lan edes­sä ar­vo­kas. Va­pah­ta­ja lä­hes­tyi roh­ke­as­ti ja lem­pe­äs­ti ih­mi­siä, myös hei­tä, joi­ta muu­ta ih­mi­set hal­vek­si­vat.

On luon­nol­lis­ta, et­tä koh­taam­me per­hees­sä, työ­e­lä­mäs­sä ja va­paa­eh­tois­työs­sä lä­hes päi­vit­täin ti­lan­tei­ta, jois­sa ih­mis­ten mie­li­pi­teet ja­kaan­tu­vat. Se on yh­teis­työn ke­hit­ty­mi­sen kan­nal­ta usein jopa vält­tä­mä­tön­tä. Nä­kö­kul­mia on mo­nen­lai­sia, ja ker­to­muk­set eri ti­lan­teis­ta voi­vat vä­rit­tyä ker­to­jan­sa mu­kaan. Jos ih­mi­set ovat eri miel­tä asi­ois­ta, se ei vält­tä­mät­tä tar­koi­ta sitä, et­tä he rii­te­li­si­vät kes­ke­nään.

Ris­ti­rii­ta­ti­lan­teet syn­ty­vät usein eri­lai­sis­ta nä­ke­myk­sis­tä, ar­vois­ta ja toi­min­ta­ta­vois­ta. Ne voi­vat joh­tua eri­lai­sis­ta in­hi­mil­li­sis­tä ko­ke­muk­sis­ta tai tie­tä­mät­tö­myy­des­tä, ja jos­kus joku voi pu­hua tie­toi­ses­ti vää­ris­tel­tyä to­tuut­ta. Ju­ma­lan sana neu­voo yk­si­se­lit­tei­ses­ti elä­mään to­tuu­des­sa: ”Luo­pu­kaa siis val­hees­ta ja pu­hu­kaa toi­nen toi­sel­len­ne tot­ta, sil­lä me olem­me sa­man ruu­miin jä­se­niä. Vaik­ka vi­has­tut­te­kin, äl­kää teh­kö syn­tiä. So­pi­kaa rii­tan­ne, en­nen kuin au­rin­ko las­kee.” (Ef. 4:25–26). Ju­ma­lan sana ke­hot­taa pu­hu­maan myös ra­ken­ta­vas­ti. ”äl­kää pääs­tä­kö suus­tan­ne so­pi­ma­ton­ta pu­het­ta, vaan pu­hu­kaa sitä, mikä kul­loin­kin on hy­vää ja hyö­dyl­lis­tä ja kuu­li­joil­le ilok­si” (Ef. 4:29). Kah­dek­san­nen käs­kyn se­li­tyk­ses­sä Lut­her ke­hot­taa ajat­te­le­maan ja pu­hu­maan ai­na lä­him­mäi­sis­täm­me par­hain päin.

Us­ko­vais­ten yh­teys on tär­ke­ää

Us­ko­vai­nen ih­mi­nen saa luot­taa, et­tä hän elää Ju­ma­lan kä­den al­la, hä­nen joh­da­tuk­ses­saan. Jo­kai­sel­la ih­mi­sel­lä on oma var­ti­o­paik­kan­sa. Ju­ma­lan sana ke­hot­taa val­vo­maan sekä Ju­ma­lan et­tä ih­mis­ten edes­sä. Jo­kai­nen ih­mi­nen on vas­tuus­sa vain omis­ta te­ois­taan. Meil­tä ky­sy­tään kär­si­väl­li­syyt­tä ja ys­tä­väl­li­syyt­tä toi­mies­sam­me tois­tem­me kans­sa (2. Kor. 6:6).

Vaik­ka us­ko on hen­ki­lö­koh­tai­nen, us­koon liit­ty­vis­sä ky­sy­myk­sis­sä tar­vit­sem­me us­ko­vien yh­teyt­tä. Kun eläm­me Kris­tuk­sen seu­raa­ji­na, ra­ken­nam­me yh­teyt­tä Kris­tuk­ses­sa. Paa­va­li kir­joit­taa: ”Jos ker­ran yh­teys Kris­tuk­seen roh­kai­see ja hä­nen rak­kau­ten­sa suo loh­du­tus­ta, jos Hen­ki mei­tä yh­dis­tää ja jos tun­nem­me hel­lyyt­tä ja myö­tä­tun­toa toi­si­am­me koh­taan, niin teh­kää mi­nun ilo­ni täy­del­li­sek­si ja ol­kaa yk­si­mie­li­siä. Liit­tä­köön tei­tä toi­siin­ne rak­kaus, sopu ja sama mie­li.” (Fil. 2:1–2.)

Vä­sy­nee­nä olem­me her­käs­ti kär­si­mät­tö­miä. Voim­me ru­koil­la Py­hän Hen­gen va­loa sekä tai­toa ja vii­saut­ta – en­nen kaik­kea sitä, et­tä us­kom­me ja elä­mäm­me ra­ken­tu­vat kes­tä­väl­le Ju­ma­lan sa­nan pe­rus­tal­le.

Aut­ta­mi­nen syn­nyt­tää iloa ja kii­tol­li­suut­ta

Kaik­ki elä­mäs­sä on läh­tö­koh­tai­ses­ti lai­na­ta­va­raa Ju­ma­lal­ta. Meil­lä jo­kai­sel­la voi tul­la elä­mäs­säm­me ti­lan­tei­ta, jois­sa tar­vit­sem­me tois­tem­me apua. Kun on it­se saa­nut apua hä­däs­sä, on hel­pom­pi ym­mär­tää aut­ta­mi­sen mer­ki­tys. Di­a­ko­nia on rak­kau­den pal­ve­lua. Ju­ma­la voi ih­meel­li­sel­lä ta­val­la siu­na­ta aut­ta­mi­sen. Se tuo hy­vän mie­len sekä avun­saa­jal­le et­tä -an­ta­jal­le ja syn­nyt­tää iloa ja kii­tol­li­suut­ta.

Raa­mat­tu ke­hot­taa kii­tol­li­suu­teen tai­vaal­lis­ta Isää koh­taan: ”Hän, joka an­taa kyl­vä­jäl­le sie­me­nen ja suo ra­vin­nok­si lei­vän, an­taa teil­le­kin sie­me­nen ja mo­nin­ker­tais­taa sen, ja hän sal­lii tei­dän hy­vyy­ten­ne sa­don kart­tua. Te saat­te kaik­ki­nais­ta rik­kaut­ta ja voit­te osoit­taa run­saas­ti an­te­li­ai­suut­ta. Näin mei­dän työm­me syn­nyt­tää kii­tol­li­suut­ta Ju­ma­laa koh­taan.” (2. Kor. 9:10–11.)

Ju­ma­lan sana vah­vis­taa us­koa

Ju­ma­la tah­too, et­tä säi­lyi­sim­me us­kos­sa elä­mäm­me lop­puun as­ti. Jot­ta us­ko Ju­ma­laan säi­lyi­si, sitä tu­lee hoi­taa. Kirk­kom­me vuo­den 1948 kris­ti­no­pin mu­kaan us­kon hoi­ta­mi­sek­si mei­dän tu­lee kuul­la ja lu­kea Ju­ma­lan sa­naa, käy­dä Her­ran py­häl­lä eh­tool­li­sel­la, ru­koil­la ja pi­tää yh­teyt­tä toi­siin Ju­ma­lan lap­siin.

Seu­ra­kun­ta on py­hien yh­teys, joka tu­kee ja roh­kai­see us­kon tiel­lä. Ju­ma­la opet­taa seu­ra­kun­nas­saan Py­hän Hen­gen kaut­ta. Pyhä Hen­ki an­taa van­hurs­kaut­ta, rau­haa ja iloa.

Us­kos­sa kil­voit­te­lu mer­kit­see jo­ka­päi­väis­tä val­vo­mis­ta ja tais­te­lua syn­tiä ja sen hou­ku­tuk­sia vas­taan. Sa­mal­la se on tur­vau­tu­mis­ta evan­ke­liu­min ar­moon, jos­sa saam­me pan­na pois syn­tim­me. Tais­te­lus­sa syn­tiä vas­taan apos­to­li Paa­va­li ei löy­tä­nyt voi­maa omas­ta it­ses­tään. Myös­kään Ju­ma­lan laki ei vah­vis­ta­nut hän­tä. Ai­noa voi­man­läh­de oli Ju­ma­lan ar­mo ja an­teek­si­an­ta­mus.

Kun Ju­ma­lan ar­mo hoi­taa, ih­mi­nen ha­lu­aa py­syä nöy­rä­nä Ju­ma­lan sa­nal­le. Ju­ma­lan lap­si tah­too elää niin, et­tä niin hä­nen pu­heen­sa kuin myös te­kon­sa – ja koko elä­män­sä suun­ta – oli­si­vat Kris­tuk­sen mie­len mu­kai­sia. Kun ih­mi­nen ko­kee ar­mol­li­suut­ta ja us­koo it­se an­teek­si­an­ta­muk­sen evan­ke­liu­min omal­le sy­dä­mel­leen, se syn­nyt­tää ar­mol­li­suu­den myös toi­sia ih­mi­siä koh­taan.

Ol­li Lohi

Jul­kais­taan Päi­vä­mie­hes­sä 10.6.2015.

Kuva: Ar­vi Tyni

OlliLohi
26.5.2022

Tämä Jeesus, joka otettiin teidän luotanne taivaaseen, tulee kerran takaisin, samalla tavoin kuin näitte hänen taivaaseen menevän. Ap. t. 1:11

Viikon kysymys