Esa Rim­pi­läi­nen

Ha­lu­ai­sin ky­syä si­nul­ta, nuo­rem­mal­ta tai van­hem­mal­ta, elä­män­ti­lan­tees­ta­si riip­pu­mat­ta: mis­sä si­nul­la on hyvä ol­la? Mil­loin olet ko­ke­nut on­nen ja ilon tun­teen?

On­ko se ol­lut ko­din ar­jes­sa, kun olet saa­nut roh­kai­sua us­kon kil­voi­tuk­seen ja us­koa syn­nit an­teek­si? Tai ko­et­te­le­mus­ten ja sai­rau­den kes­kel­lä, kun olet saa­nut ko­kea Ju­ma­lan joh­da­tus­ta?

En­tä seu­rois­sa, pie­nis­sä tai suu­ris­sa, kun Ju­ma­la on pu­hu­nut juu­ri si­nul­le? Näi­den ky­sy­mys­ten ää­rel­le vie mei­dät ai­heem­me: ”Her­ra, täs­sä on mei­dän hyvä ol­la” (Matt. 17:4).

Kir­kas­tus­vuo­ren ta­pah­tu­mat

Jee­sus ot­ti mu­kaan­sa Pie­ta­rin, Jaa­ko­bin ja Jo­han­nek­sen ja vei hei­dät kor­ke­al­le vuo­rel­le. Siel­lä hei­dän näh­ten­sä Jee­suk­sen ul­ko­muo­to muut­tui: hä­nen kas­von­sa lois­ti­vat kuin au­rin­ko ja vaat­teet tu­li­vat val­keik­si kuin valo. Sa­mas­sa pai­kal­le il­mes­tyi­vät Moo­ses ja Elia, ja he kes­kus­te­li­vat Jee­suk­sen kans­sa.

Pie­ta­ri sa­noi Jee­suk­sel­le: “Her­ra, on hyvä, et­tä me olem­me tääl­lä. Jos tah­dot, teen tän­ne kol­me ma­jaa: si­nul­le ja Moo­sek­sel­le ja Eli­al­le.” Hä­nen vie­lä pu­hu­es­saan lois­ta­va pil­vi ver­ho­si hei­dät, ja pil­ves­tä kuu­lui ää­ni: “Tämä on mi­nun ra­kas Poi­ka­ni, jo­hon minä olen miel­ty­nyt. Kuul­kaa hän­tä!”

Kun ope­tus­lap­set kuu­li­vat tä­män, he lan­ke­si­vat maa­han kas­voil­leen suu­ren pe­lon val­las­sa. ”Mut­ta Jee­sus tuli hei­dän luok­seen, kos­ket­ti hei­tä ja sa­noi: ’Nous­kaa, äl­kää pe­lät­kö.’ Ja kun he nos­ti­vat kat­seen­sa, he ei­vät näh­neet ke­tään muu­ta kuin Jee­suk­sen yk­sin.” (Matt. 17:1–8.)

Kir­kas­tus­vuo­rel­la Ju­ma­la kir­kas­ti Jee­suk­sen ja va­kuut­ti ope­tus­lap­sil­le, et­tä Jee­sus on hä­nen ra­kas Poi­kan­sa, jon­ka hän on lä­het­tä­nyt ja jota hei­dän tu­lee kuun­nel­la. Tämä oli ope­tus­lap­sil­le vai­kut­ta­va ko­ke­mus, kuin esi­ma­ku tai­vaas­ta: he sai­vat ko­kea suu­ren ilon kir­kas­te­tun Va­pah­ta­jan seu­ras­sa. Pie­ta­ri sa­noit­ti tä­män: “Her­ra, mei­dän on täs­sä hyvä ol­la”.

Me­kin saa­tam­me ilon ja on­nen het­kis­sä ko­kea omia kir­kas­tus­vuo­ren tun­te­mi­si­am­me – het­kiä, jol­loin on hyvä ja tur­val­li­nen ol­la. Tun­nem­me iloa, jota ei voi jär­jel­lä ym­mär­tää, vaan joka avau­tuu us­kon lah­ja­na Py­hän Hen­gen kaut­ta.

On pu­hut­te­le­vaa näh­dä, kuin­ka het­keä ai­em­min Pie­ta­rin hy­vät tun­te­mi­set oli­vat in­hi­mil­li­siä ih­mi­sa­ja­tuk­sia, kun hän to­rui Jee­sus­ta, et­tei tä­män tar­vit­si­si kär­siä. Jee­sus muis­tut­ti Pie­ta­ria hä­nen kak­si­o­sai­suu­des­taan sa­no­es­saan: “Väis­ty tiel­tä­ni, Saa­ta­na! – – Si­nun aja­tuk­se­si ei­vät ole Ju­ma­las­ta, vaan ih­mi­ses­tä!” (Matt. 16:22–23.)

Täl­lai­si­na kak­si­o­sai­si­na me­kin kul­jem­me: ko­em­me us­ko­mi­sen iloa ja sa­mal­la kan­nam­me ”van­haa osaam­me” ja lan­ke­am­me syn­tiin.

Us­kos­ta nou­se­va ilo ja on­nel­li­suus

Ju­ma­lan sa­nan kuu­le­mi­nen on tär­keä us­kon voi­ma­va­ra. Ju­ma­la avaa sa­naan­sa sa­nan­pal­ve­li­joi­den kaut­ta. Vaik­ka kuu­li­joi­ta oli­si sa­maan ai­kaan tu­han­sia, hän voi sil­ti pu­hua ja ava­ta sa­naan­sa yk­sit­täi­sel­le kuu­li­jal­le. Jär­jel­lä tätä ei voi ym­mär­tää, mut­ta Ju­ma­la kai­ken yl­lä­pi­tä­jä­nä ja kaik­ki­tie­tä­vä­nä tie­tää, mitä kuu­li­ja mil­loin­kin tar­vit­see.

Kun Ju­ma­lan sana saa kos­ket­taa omaa sy­dän­tä ja an­taa vas­tauk­sia miel­tä as­kar­rut­ta­viin asi­oi­hin, voi ko­kea suur­ta us­kon iloa Ju­ma­lan huo­len­pi­dos­ta.

Ih­mi­si­nä olem­me eri­lai­sia. Toi­sil­le on help­poa ol­la siel­lä, mis­sä on pal­jon ih­mi­siä – sil­loin ko­kee, et­tä on help­po us­koa. On kui­ten­kin tär­ke­ää huo­ma­ta, et­tä on myös si­sa­ria ja vel­jiä, joil­le suu­ret ih­mis­jou­kot voi­vat ai­heut­taa ah­dis­tus­ta ja pel­koa. He ko­ke­vat ta­pah­tu­mat, jois­sa on pal­jon ih­mi­siä, vai­kei­na tai jopa mah­dot­to­mi­na.

Jo­kai­sen on tär­ke­ää miet­tiä, mi­ten voi­si omal­la toi­min­nal­laan roh­kais­ta ja kul­kea rin­nal­la, jot­ta ar­kuut­ta ko­ke­vien kyn­nys seu­roi­hin tu­le­mi­seen tai toi­min­taan osal­lis­tu­mi­seen ma­dal­tui­si.

Voim­me ru­koil­la, et­tä Tai­vaan Isä an­tai­si näi­den­kin pel­ko­jen kes­kel­lä ole­vil­le saat­to­mie­hiä ja rin­nal­la kul­ki­joi­ta, jot­ta he sai­si­vat ko­kea yh­des­sä us­ko­mi­sen iloa ja Ju­ma­lan joh­da­tus­ta. Ju­ma­la pi­tää meis­tä kai­kis­ta huol­ta; yk­si­näi­sel­lä­kin pai­kal­la saam­me ko­kea Ju­ma­lan suur­ta tur­vaa.

Ko­ti­sii­o­nin kes­kel­lä olem­me kuin äi­din hoi­dos­sa. Ju­ma­lan val­ta­kun­nas­sa on muut­tu­ma­ton ope­tus: kut­su­taan syn­ti­siä ih­mi­siä pa­ran­nuk­seen. Syn­nit saar­na­taan an­teek­si, jot­ta voi­sim­me jo tääl­lä ajas­sa tun­tea rau­haa, va­paut­ta ja iloa ja pääs­tä ker­ran tai­vaan ko­tiin.

Us­ko elää Ju­ma­lan an­ta­mas­ta voi­mas­ta. Ju­ma­la on an­ta­nut meil­le voi­man­sa mat­kal­le. Us­ko­mi­sen va­paus tuo tur­vaa, iloa ja on­nel­li­suut­ta. Us­ko­va saa ko­kea suur­ta Py­hän Hen­gen an­ta­maa rau­haa – sitä rau­haa, jota tämä maa­il­ma ei voi an­taa (Joh. 14:27).

Us­kon tuo­ma ilo ar­jes­sa

Meil­lä mo­nil­la on ko­ke­muk­sia ar­ki­sis­ta ti­lan­teis­ta, jol­loin olem­me saa­neet koh­da­ta mat­ka­ys­tä­vän ja saa­neet siu­na­ta evan­ke­liu­mil­la. Näis­sä het­kis­sä tai­vas kos­ket­taa maa­ta ja to­teu­tu­vat Jee­suk­sen sa­nat: ”Sil­lä mis­sä kak­si tai kol­me on kool­la mi­nun ni­mes­sä­ni, siel­lä minä olen hei­dän kes­kel­lään” (Matt. 18:20).

Ar­jen kes­kel­lä ko­em­me iloa ja on­nea Ju­ma­lan joh­da­tuk­ses­ta. Heik­ko­na­kin us­ko­vai­se­na on loh­dul­lis­ta näh­dä, kuin­ka sy­dä­men us­ko oh­jaa elä­mää. Teem­me jat­ku­vas­ti va­lin­to­ja, usein tie­dos­ta­mat­tam­me. Us­ko oh­jaa mei­tä toi­mi­maan puh­taal­la omal­la­tun­nol­la ja te­ke­mään työm­me niin kuin Ju­ma­lal­le (Kol. 3:23).

Ju­ma­lan siu­naus miel­le­tään usein on­nek­si ja hy­vyy­dek­si, mut­ta se on en­nen kaik­kea Ju­ma­lan joh­da­tus­ta ar­jes­sa. Ju­ma­la siu­naa myös ajal­li­ses­ti, mut­ta vau­raus voi ol­la us­kon ko­e­tus: hel­pos­ti unoh­dam­me kai­ken hy­vän tu­le­van Ju­ma­lal­ta ja ku­vit­te­lem­me pär­jää­väm­me omin voi­min (Jaak. 1:17).

Us­ko­mi­sen ilo löy­tyy ar­jes­sa usein lap­sen­kal­tai­ses­ta yk­sin­ker­tai­suu­des­ta: ky­vys­tä iloi­ta pie­nis­tä asi­ois­ta vil­pit­tö­mäs­ti. Kii­re ja ma­te­ri­a­lis­mi voi­vat peit­tää us­kon mer­ki­tyk­sen, mut­ta niuk­kuu­den ja vai­keuk­sien kes­kel­lä us­kon lah­ja voi tun­tua eri­tyi­sen ar­vok­kaal­ta ja tuo­da sy­vää iloa. Ajal­li­nen hy­vyys on Ju­ma­lan lah­jaa, mut­ta kun us­ko säi­lyy sy­dä­men suu­rim­pa­na aar­tee­na, myös ajal­li­nen hyvä py­syy oi­ke­al­la pai­kal­laan.

Myös ajal­li­nen niuk­kuus voi ko­e­tel­la us­koa, kun luot­ta­mus Ju­ma­lan huo­len­pi­toon hor­juu. Ison per­heen kes­kel­lä voi he­rä­tä ky­sy­mys toi­meen­tu­los­ta, ja yk­si­näi­nen voi poh­tia, siu­na­taan­ko hä­nen­kin elä­mään­sä. Kai­kis­sa ti­lan­teis­sa saam­me kui­ten­kin luot­taa, et­tä Ju­ma­la joh­dat­taa ja huo­leh­tii jo­kai­sen elä­mäs­tä.

Suu­rin Ju­ma­lan siu­naus on, et­tä me py­sym­me hä­nen lap­si­naan ja pää­sem­me ker­ran pe­ril­le tai­vaan kun­ni­aan. Tämä on suu­rin on­nem­me, ilom­me ja tur­vam­me.

Us­ko­mi­sen ilo syn­tyy, kun ar­jes­sa ja ajan­käy­tös­sä on ti­laa us­kon asi­oil­le ja yh­tey­del­le toi­siin us­ko­vai­siin. Tar­vit­sem­me het­kiä, jois­sa saam­me kuul­la Ju­ma­lan val­ta­kun­nan loh­dut­ta­vaa sa­no­maa – pai­kan, jos­sa voim­me us­kon nä­kö­kul­mas­ta ky­syä ja kes­kus­tel­la va­paas­ti.

Us­kon voi­ma kan­taa ko­et­te­le­muk­sien kes­kel­lä

Elä­mäs­sä on pal­jon ko­et­te­le­muk­sia ja vai­vo­ja. Nii­tä em­me voi ver­tail­la em­me­kä tie­dä, mitä ku­kin kan­taa si­säl­lään. On ta­lou­del­li­sia ja ter­vey­del­li­siä haas­tei­ta, su­ru­ja ja mur­hei­ta. Ky­sym­me usein ko­et­te­le­mus­ten kes­kel­lä: mik­si Ju­ma­la sal­li tä­män ko­et­te­le­muk­sen? Em­me ai­na osaa vas­ta­ta sii­hen em­me­kä ym­mär­rä Ju­ma­lan tar­koi­tus­ta.

Kan­nam­me si­säl­läm­me myös huo­lia, joi­ta em­me ha­lua tai edes voi ker­toa ylei­ses­ti. Voim­me ru­koil­la, et­tä Ju­ma­la an­tai­si meil­le juu­ri sel­lai­sis­sa ti­lan­teis­sa luo­tet­ta­via saat­to­mie­hiä, joil­le voim­me ker­toa luot­ta­muk­sel­la vai­kei­ta­kin asi­oi­ta. Näis­sä kes­kus­te­luis­sa saam­me ko­kea suur­ta us­ko­mi­sen iloa.

Voim­me­ko pu­hua us­ko­mi­sen ilos­ta ja on­nes­ta sa­maan ai­kaan ko­et­te­le­mus­ten kans­sa? Roh­ke­nen aja­tel­la, et­tä juu­ri su­run tai sai­rau­den kes­kel­lä us­ko­mi­sen tär­keys ja us­kon tuo­ma tur­va ovat suu­rin voi­ma­va­ra.

Sai­rau­den kes­kel­lä on loh­dul­lis­ta muis­taa ru­kouk­sen lah­ja. Vir­ren sa­not­ta­ja ku­vaa tä­män kau­niis­ti: ”Öin ja päi­vin sai­raa­na saan­han nyt­kin ru­koil­la. Au­ta tus­kan vai­va­tes­sa. Sinä it­se nöy­räs­ti kan­noit oman ris­ti­si. Muis­ta, Jee­sus, mi­nua.” (VK 480:1.)

Ian­kaik­ki­nen ilo tai­vaas­sa

Suu­rin ilo odot­taa mei­tä tai­vaas­sa, ei­kä sen suu­ruut­ta voi täs­sä ajas­sa edes kä­sit­tää. Raa­mat­tu ker­too, et­tei tai­vaan ilon tun­net­ta ole an­net­tu ih­mi­sen aja­tuk­siin as­ti – niin val­ta­va se on. Jo nyt saam­me iloi­ta us­kos­ta, mut­ta us­kon var­si­nai­nen pää­mää­rä on tai­vaan ilo, jo­hon olem­me mat­kal­la.

Tai­vaan ilo on täy­del­lis­tä iloa ja rie­mua. Sil­loin em­me enää koe mur­hei­ta ja huo­lia, joi­ta olem­me ko­ke­neet tääl­lä ajas­sa (Ilm. 21:4).

Ih­mi­si­nä em­me ky­ke­ne ym­mär­tä­mään, mitä ian­kaik­ki­suus tar­koit­taa. Ih­mi­se­lä­mä on ian­kaik­ki­suu­teen ver­rat­tu­na pi­sim­mil­lään­kin kuin käm­me­nen le­veys – ei­kä si­tä­kään (Ps. 39:6).

Us­kon palk­ka­na saam­me ker­ran naut­tia ian­kaik­ki­ses­ta ilos­ta ja rie­mus­ta (Matt. 5:12). Sin­ne pää­see vain us­ko­mal­la, ja sik­si us­ko on niin tär­keä asia. Ju­ma­la on luo­nut mei­dät tai­vas­ta var­ten (Hepr. 11:6).

On tur­val­lis­ta us­koa ja iloi­ta us­kon lah­jas­ta – kan­nat­taa us­koa. Nyt­kin saam­me ko­kea: ”Her­ra, täs­sä on mei­dän hyvä ol­la.”

Teks­ti on ly­hen­nel­mä Kau­ha­van Su­vi­seu­rois­sa 26.6. pi­de­tys­tä seu­ra­tun­nus­ta kä­sit­te­le­väs­tä pu­heen­vuo­ros­ta.