Mau­no He­po­la

Kau­an, kau­an sit­ten olim­me syy­sil­ta­na Iva­lon hau­taus­maal­la. Mi­nun ja vai­mo­ni li­säk­si pai­kal­la oli­vat ap­pi­van­hem­pa­ni. Kä­ve­lim­me pää­käy­tä­vän pää­hän as­ti. Anop­pi miet­ti ää­neen, mi­ten pi­me­ää oli­si­kaan, jos hau­taus­maan va­lot sam­mui­si­vat. Vai­mo­ni vil­kai­si kel­loa ja sa­noi:

– Ne voi­vat muu­ten koh­ta sam­mua. Sil­loin ne sam­mui­vat. Tuli pilk­ko­pi­me­ää. Het­ken ku­lut­tua sil­mä tot­tui, ja tai­vaan kajo aut­toi pa­laa­maan pää­käy­tä­vää pit­kin au­tol­le.

Raa­ma­tus­sa ver­ra­taan epä­us­kois­ta maa­il­maa pi­mey­teen. Vas­taa­vas­ti us­koa ja sen koh­det­ta, Jee­sus­ta, ver­ra­taan va­loon. Esi­mer­kik­si Jo­han­nek­sen evan­ke­liu­mis­sa Jee­sus ni­mit­tää it­se­ään va­lok­si: ”Minä olen valo ja olen tul­lut maa­il­maan sik­si, et­tei yk­si­kään, joka mi­nuun us­koo, jäi­si pi­mey­teen” (Joh. 12:46). Ar­kie­lä­mäs­sä tar­vit­sem­me va­loa, et­tem­me kom­pas­te­li­si ja tör­mäi­li­si. Sa­moin on tai­vas­tiel­lä. Juu­ri tai­vas­tien va­lok­si Jee­sus syn­tyi.

Luon­nos­sa on har­voin, jos kos­kaan, täy­sin pi­me­ää. Sen huo­ma­sim­me myös hau­taus­maal­la. Tai­vas ka­jas­ti hiu­kan vaa­le­am­pa­na kuin pää­käy­tä­vän vie­rei­set män­nyn­lat­vat. Tuo kajo näyt­ti suun­taa koh­ti hau­taus­maan port­tia ja park­ki­paik­kaa. Tai­vaan ka­jos­ta on apua niil­le­kin ih­mi­sil­le, jot­ka ovat me­net­tä­neet us­kon. Van­has­sa Kris­ti­no­pis­sa sa­not­tiin: ”Ju­ma­la koh­taa mei­dät luon­nos­sa, elä­mäm­me koh­ta­lois­sa ja kan­so­jen vai­heis­sa.” Tämä on tai­vaan ka­joa, joka voi oh­ja­ta ih­mis­tä oi­ke­aan suun­taan. Täl­lai­nen Ju­ma­lan pu­hut­te­lu voi he­rät­tää oman­tun­non ja tuo­da syn­nin­hä­dän. Va­loon pää­se­mi­sek­si tar­vi­taan kui­ten­kin vie­lä jo­ta­kin muu­ta. Kris­ti­nop­pi jat­kaa: ”Mut­ta eri­tyi­ses­ti Ju­ma­la il­mai­see it­sen­sä meil­le Py­häs­sä Raa­ma­tus­sa ja Va­pah­ta­jas­sam­me Jee­suk­ses­sa Kris­tuk­ses­sa.”

Raa­mat­tu on tär­keä opas va­loon. Siel­tä voim­me lu­kea Jee­suk­ses­ta ja siel­lä on tal­les­sa Jee­suk­sen omia sa­no­ja. Siel­lä ker­ro­taan, et­tä Jee­sus syn­tyi pe­las­ta­jak­sem­me ja täyt­ti pe­las­tus­työn ris­tin­puul­la. Kuu­lem­me Raa­ma­tus­ta, mil­lai­sen va­lon Tai­vaan Isä on meil­le jär­jes­tä­nyt, et­tä osai­sim­me kul­kea tai­vas­tie­tä. Tuon va­lon me tar­vit­sem­me omak­sem­me. Sil­loin em­me jää pi­mey­teen.

Hau­taus­maal­la meil­lä ei ol­lut mu­ka­na mi­tään va­lon­läh­det­tä. Tie­sim­me, et­tä au­tol­le pääs­ty­äm­me voim­me sy­tyt­tää au­ton va­lot. Ne pois­tai­si­vat pi­mey­den lä­hi­a­lu­eel­ta. Au­to oli kui­ten­kin use­an sa­dan met­rin pääs­sä, em­me­kä siis voi­neet sy­tyt­tää sen va­lo­ja. Tai­vaan Isän tar­vit­see opas­taa us­kon­sa me­net­tä­nyt ih­mi­nen va­lon luok­se, jot­ta ih­mi­nen ei jäi­si pi­mey­teen. Jee­sus sa­noi: ”et­tei yk­si­kään, joka mi­nuun us­koo, jäi­si pi­mey­teen” (Joh. 12:46). Us­kol­la saam­me va­lon omak­sem­me. Epä­us­koi­seen sy­dä­meen us­ko syn­tyy, kun us­ko­vai­nen ih­mi­nen ju­lis­taa syn­nin­pääs­tön ja ih­mi­nen us­koo sen.

Tuo­na kau­kai­se­na syy­sil­ta­na ajoim­me hau­taus­maal­ta ko­tiin. Ko­ti­mat­kas­ta on ky­sy­mys myös tai­vas­mat­kal­la. Tai­vaan ko­dis­sa mei­tä kaik­kia odo­te­taan. Sy­dä­meen aset­tu­nut Jee­sus-valo aut­taa pää­se­mään pe­ril­le ko­tiin. Sik­si va­los­ta tar­vit­see pi­tää huol­ta. Us­kon liek­ki voi le­pat­taa hy­vin­kin pie­ne­nä, mut­ta sam­mu­maan sitä ei kan­na­ta pääs­tää. Va­loa voi vah­vis­taa pyy­tä­mäl­lä ja us­ko­mal­la kaik­ki syn­nit an­teek­si Jee­suk­sen ni­mes­sä ja ve­res­sä. On tur­val­lis­ta teh­dä ko­ti­mat­kaa Va­pah­ta­jam­me va­los­sa.