JavaScript is disabled in your web browser or browser is too old to support JavaScript. Today almost all web pages contain JavaScript, a scripting programming language that runs on visitor's web browser. It makes web pages functional for specific purposes and if disabled for some reason, the content or the functionality of the web page can be limited or unavailable.
Hartauskirjoitukset

Pu­hu­kaa sitä, mikä on hy­vää ja hyö­dyl­lis­tä

Siionin Lähetyslehti
Hartauskirjoitukset
9.7.2014 0.01

Juttua muokattu:

1.1. 23:44
2020010123443620140709000100

Efe­so­lais­kir­jeen kes­ki­ös­sä on kris­tit­ty­jen yh­tey­den ja yk­sey­den vaa­li­mi­nen, jo­hon teks­ti­kat­kel­mam­me an­taa jou­kon käy­tän­nön neu­vo­ja. Suu­rin osa Paa­va­lin ke­ho­tuk­sis­ta on sel­kei­tä ja eh­kä it­ses­tään sel­viä: pu­hu­kaa tot­ta, äl­kää rii­del­kö, äl­kää pu­hu­ko so­pi­mat­to­mia, hy­lät­kää kat­ke­ruus, kiuk­ku, viha, rii­te­ly, her­jaa­mi­nen ja kaik­ki­nai­nen pa­huus. Jos nämä oli­si­vat to­del­la it­ses­tään sel­viä ja help­po elää to­dek­si, tus­kin näis­tä oli­si tar­vin­nut erik­seen mai­ni­ta.

Jee­sus­kin vi­has­tui

”Vaik­ka vi­has­tut­te­kin, äl­kää teh­kö syn­tiä.” (Ef. 4:26) Tämä jae voi äk­ki­sel­tään tun­tua ai­ka häm­men­tä­väl­tä. Paa­va­li ke­hot­taa näyt­tä­mään vi­has­tu­mi­sen tun­teen, jot­ta tuon tun­teen ai­heut­ta­jas­ta voi­tai­siin pääs­tä ra­ken­ta­vaan kes­kus­te­luun. Vi­has­tu­mi­sen tun­ne ei ol­lut ou­to Kris­tuk­sel­le­kaan. Raa­ma­tus­sa ker­ro­taan Kris­tuk­sen vi­has­tu­mi­ses­ta hä­nen aja­es­saan ra­han­lai­naa­jat pois temp­pe­lis­tä ja kes­kus­tel­les­saan fa­ri­seus­ten kans­sa sii­tä, on­ko hy­vän te­ke­mi­nen sa­pat­ti­na lu­val­lis­ta. ”Jee­sus loi hei­hin vi­hai­sen kat­seen; hän oli mur­heis­saan hei­dän sy­dä­men­sä ko­vuu­des­ta. Hän sa­noi mie­hel­le: ”Ojen­na kä­te­si”. Mies ojen­si kä­ten­sä, ja se tuli en­nal­leen.” (Mark. 3:5)

Erääs­sä ka­tu­gal­lu­pis­sa ih­mi­sil­tä ky­syt­tiin, mikä on rak­kau­den vas­ta­koh­ta. Useim­mis­sa vas­tauk­sis­sa vas­ta­koh­ta­na pi­det­tiin ei niin­kään vi­haa vaan vä­lin­pi­tä­mät­tö­myyt­tä. Ih­mi­sen vä­lin­pi­tä­mät­tö­myy­den ja rak­kau­det­to­muu­den vä­lil­le voi­ta­neen piir­tää yh­tä­läi­syys­merk­ki. Täl­lai­ses­ta Ju­ma­lan tah­don vas­tai­ses­ta rak­kau­det­to­muu­des­ta meil­lä on esi­merk­ki jo Raa­ma­tun al­ku­leh­dil­lä, kun Kain vas­ta­si Ju­ma­lan esit­tä­mään ky­sy­myk­seen ”Mis­sä on vel­je­si Abel?” sa­no­en ”En tie­dä. Olen­ko minä vel­je­ni var­ti­ja?” Toi­sin kuin vä­lin­pi­tä­mät­tö­myys, vi­has­tu­mi­nen on merk­ki sii­tä, et­tä toi­sel­la ih­mi­sel­lä on mi­nul­le mer­ki­tys­tä. Kui­ten­kin jo­kin asia kes­ki­näi­ses­sä kans­sa­käy­mi­ses­sä vai­vaa ja tar­vit­see tul­la sel­vi­te­tyk­si, jot­ta kes­ki­näi­nen rak­kaus ei rik­kou­tui­si.

Kat­ke­ruus sär­kee rak­kaut­ta

On­gel­mal­li­sen vi­has­tu­mi­ses­ta te­kee se, et­tä usein tur­mel­tu­nut luon­tom­me nou­see pin­taan ja osoi­tam­me vi­has­tu­mi­sem­me louk­kaa­mal­la lä­him­mäis­täm­me pa­hoil­la sa­noil­la, te­oil­la tai lai­min­lyön­neil­lä. Tä­män seu­rauk­se­na ih­mi­ses­tä läh­te­vä re­ak­ti­om­me oli­si vas­ta­ta pa­haan pa­hal­la ja kat­ke­roi­tua. Efe­so­lais­kir­jeen neu­vo rii­to­jen so­pi­mi­ses­ta en­nen au­rin­gon­las­kua on ai­na ajan­koh­tai­nen ja tär­keä oh­je. Täl­lä ta­voin em­me an­na Pa­ho­lai­sel­le ti­lai­suut­ta (Ef. 4:27) sär­keä ja syr­jäyt­tää Kris­tuk­sen rak­kaut­ta sy­dä­mes­täm­me.

”äl­kää pääs­tä­kö suus­tan­ne so­pi­ma­ton­ta pu­het­ta, vaan pu­hu­kaa sitä, mikä kul­loin­kin on hy­vää ja hyö­dyl­lis­tä ja kuu­li­joil­le ilok­si” (Ef. 4:29). Al­ku­teks­tin pe­rus­teel­la so­pi­ma­ton puhe voi­daan kään­tää myös mä­däk­si pu­heek­si tai pu­heek­si, joka le­vit­tää mä­dän­näi­syyt­tä. Tämä kat­taa kak­si­mie­li­syyk­sien li­säk­si pa­han pu­hu­mi­sen, pa­han­tah­toi­sen juo­rui­lun ja kai­ken sel­lai­sen pu­heen, joka rik­koo rak­kaut­ta. Sen si­jaan pu­heem­me tu­li­si ol­la sel­lais­ta, joka oli­si yh­tei­sek­si hy­väk­si ja ilok­si sekä lä­him­mäi­sem­me par­haak­si. Paa­va­lin oh­je ko­los­sa­lai­sil­le oli ”Pu­hu­kaa ai­na ys­tä­väl­li­ses­ti, kui­ten­kin sa­nan­ne suo­lal­la höys­tä­en” (Kol. 4:6). Suo­la eh­käi­see ruo­kaa mä­dän­ty­mäs­tä. Ju­ma­lan lap­sel­le se on sa­mal­la ke­ho­tus toi­mia avoi­me­na lä­he­tys­kir­jee­nä il­men­tä­en ar­jen kes­kel­lä omal­la elä­mäl­lään, sa­noin ja te­oin, Ju­ma­lan val­ta­kun­taan kut­su­vaa Kris­tuk­sen rak­kaut­ta.

”An­ta­kaa toi­sil­len­ne an­teek­si”

Kuu­li­ai­suus Ju­ma­lan sa­nal­le ta­kaa sen, et­tem­me Paa­va­lin va­roi­tuk­sen mu­kaan tuo­ta su­rua Ju­ma­lan Py­häl­le Hen­gel­le, jon­ka olem­me saa­neet si­ne­tik­si lu­nas­tuk­sen päi­vää var­ten. Ju­ma­lan lap­si on saa­nut Py­hän Hen­gen lah­ja­na sy­dä­men­sä asuk­kaak­si. Tämä lah­ja on ää­ret­tö­män ar­vo­kas ja sitä tu­lee var­jel­la kai­kin ta­voin, kos­ka sen kaut­ta meil­lä on osal­li­suus ian­kaik­ki­seen elä­mään.

Teks­tim­me päät­tyy jo­kai­sel­le kris­ti­tyl­le hy­vin kes­kei­seen ope­tuk­seen, joka on hyvä muis­to­lau­se jo­kai­seen elä­mäm­me päi­vään: ”Ol­kaa toi­si­an­ne koh­taan ys­tä­väl­li­siä ja lem­pei­tä ja an­ta­kaa toi­sil­len­ne an­teek­si, niin kuin Ju­ma­la­kin on an­ta­nut teil­le an­teek­si Kris­tuk­sen täh­den” (Ef. 4:32). Efe­son seu­ra­kun­taa ke­ho­tet­tiin vaa­li­maan yk­seyt­tä ja kes­ki­näis­tä rak­kaut­ta. Täs­sä teh­tä­väs­sä kes­kei­se­nä ele­ment­ti­nä on an­teek­si­an­ta­muk­sen evan­ke­liu­mi. It­ses­tään sel­vil­tä tun­tu­vis­ta asi­ois­ta va­roit­ta­mi­nen oli tuol­loin ja on edel­leen ajan­koh­tais­ta.

Vaik­ka Ju­ma­lan sana ke­hot­taa vält­tä­mään pa­haa ja ajat­te­le­maan lä­him­mäi­sen pa­ras­ta, em­me hy­väs­tä tah­dos­ta huo­li­mat­ta ky­ke­ne nou­dat­ta­maan Ju­ma­lan tah­toa. Tä­män vuok­si Ju­ma­lan lap­si tar­vit­see run­saas­ti an­teek­si­an­ta­mus­ta, voi­maa pyy­tää ja us­koa an­teek­si. Joka on saa­nut pal­jon an­teek­si, ra­kas­taa pal­jon.

Teks­tis­sä kä­si­tel­lään seu­raa­via raa­ma­tun­koh­tia: Ef. 4:25–32

Jul­kais­tu Sii­o­nin Lä­he­tys­leh­des­sä 7–8/2014

4.12.2020

Si­nun puo­lee­si, Her­ra, minä kään­nyn. Ju­ma­la­ni, si­nun apuu­si minä luo­tan.

En­hän luo­ta tur­haan, et­hän an­na vi­hol­li­sil­le­ni sitä rie­mua, et­tä he voit­ta­vat mi­nut! Ps. 25:1–2

Viikon kysymys