Il­po Sauk­ko­nen

Ot­sik­ko on tii­vis­tys Psal­min kir­joit­ta­jan sy­väl­li­ses­tä ru­kouk­ses­ta. Ih­me­tel­les­sään Her­ran te­ke­mää liit­toa hän tah­toi osoit­taa kuu­li­ai­suu­den Ju­ma­lan sa­nal­le, et­tei mi­kään vää­ryys sai­si hän­tä hal­li­ta. Hän anoi myös ar­moa ja va­pau­tus­ta sor­ta­jis­taan, et­tä voi­si nou­dat­taa Her­ran sää­dök­siä. (Ps. 119: 129–134.)

Psal­min kir­joit­ta­ja näyt­tää ko­ke­neen suur­ta ah­din­koa ker­to­es­saan, et­tä ”mi­nun sil­mä­ni ovat tul­vil­laan kyy­ne­liä, kos­ka la­ki­a­si ei nou­da­te­ta.” Hä­nen ta­voin me­kin saam­me oman ai­kam­me ah­din­gois­sa pyy­tää, ku­ten hän pyy­si: ”Kir­kas­ta kas­vo­si pal­ve­li­jal­le­si. Ope­ta mi­nut tun­te­maan käs­ky­si.” (Ps. 119: 135–136.)

Tai­vaan Isä tie­tää hä­nen lap­sen­sa elä­vän ja toi­mi­van maa­il­mas­sa, jos­sa syn­ti ja lait­to­muus ene­ne­väs­sä mää­rin il­me­ne­vät. Ju­ma­lan lap­si käy jat­ku­vaa tais­te­lua li­han hou­ku­tuk­sia, Ju­ma­lan vas­tus­ta­jaa, sie­lun­vi­hol­lis­ta, ja pi­mey­den hen­ki­val­to­ja vas­taan. Tap­pi­oi­ta­kin tu­lee tais­te­lus­sa syn­tiä vas­taan.

Us­kon lah­jan säi­lyt­tä­mi­nen ei ole it­ses­tään­sel­vyys. Sie­lun­vi­hol­li­nen voi ai­van huo­maa­mat­ta hou­ku­tel­la hy­vän ja hyö­dyl­li­sen­kin var­jol­la asi­oi­hin, jois­ta oma­tun­to voi sai­ras­tua ja us­kon liek­ki hii­pua. Ju­ma­lan lap­si on mat­kal­la tai­vaa­seen. On tär­ke­ää pyy­tää, et­tä Ju­ma­la var­je­li­si kal­liin us­kon lah­jan puh­taas­sa ja hoi­de­tus­sa omas­sa­tun­nos­sa. Ju­ma­lan ar­mo opet­taa hyl­kää­mään syn­nin ja maa­il­mal­li­set hi­mot.

Hep­re­a­lais­kir­jeen kir­joit­ta­ja roh­kai­see muis­tut­ta­en ym­pä­ril­lä ole­vas­ta to­dis­ta­jien pil­ves­tä. Hän ke­hot­taa pa­ne­maan kai­ken pois, mikä pai­naa, ja syn­nin, joka niin hel­pos­ti kie­tou­tuu mei­hin. Hän ke­hot­taa suun­taa­maan kat­seen Jee­suk­seen ja ajat­te­le­maan hän­tä, ”joka kes­ti syn­tis­ten an­ka­ran vas­tus­tuk­sen, jot­ta et­te me­net­täi­si roh­keut­tan­ne ja an­tai­si pe­rik­si.” (Hepr. 12:1–3.)

Ah­din­gon­kin kes­kel­lä vir­si­ru­noi­li­ja muis­tut­taa Hep­re­a­lais­kir­jeen kir­joit­ta­jan ta­voin Ju­ma­lan val­mis­ta­mas­ta pe­las­tuk­ses­ta: ”Kun ah­dis­tus on polt­ta­vin ja uu­vun kuor­man al­la, suo Jee­sus, et­tä muis­tai­sin vai­va­si Gol­ga­tal­la. Suo voi­mak­se­ni sa­na­si, tee heik­ko us­ko vah­vak­si ja toi­vo elä­väk­si.” (VK 363:3.) Ju­ma­lan val­ta­kun­nas­ta ju­lis­tet­tu evan­ke­liu­mi kut­suu vie­lä jo­kais­ta ih­mis­tä pa­ran­nuk­seen, us­koon ja kil­voi­tuk­seen.

Ju­ma­lan val­ta­kun­ta ei jär­ky. Vaik­ka it­sen­sä tun­tee usein voi­mat­to­mak­si, Ju­ma­lan sana va­lai­see ja an­taa ym­mär­rys­tä Ju­ma­lan lap­sen elä­mään vai­keuk­sien­kin koh­da­tes­sa. Pyhä Hen­ki kir­kas­taa eli te­kee Ju­ma­lan sa­nan ope­tuk­set elä­vik­si. Niis­sä on Ju­ma­lan voi­ma. Ne ovat luon­teel­taan sy­viä ja kes­tä­viä, ja ne kut­su­vat pa­ran­nuk­seen ja an­ta­vat voi­maa us­kon­kil­voi­tuk­seen.

Ju­ma­lan lap­sen halu on pääs­tä pe­ril­le tai­vaa­seen. Us­kon­kil­voi­tus al­kaa Ju­ma­lan seu­ra­kun­nas­sa tääl­lä maan pääl­lä ja päät­tyy ian­kaik­ki­seen val­ta­kun­taan tai­vaas­sa. Sitä iha­naa het­keä odot­ta­es­saan Ju­ma­lan lap­si saa us­kos­sa kat­sel­la vir­ren­te­ki­jän ta­voin: ”Ken tääl­lä kil­voi­tuk­ses­saan näin kes­tää lop­puun as­ti, saa käy­dä tai­vaan kun­ni­aan kiit­tä­en rie­mui­sas­ti. Hän lois­taa maas­sa uu­des­sa vai­vois­sa kir­kas­tet­tu­na, saa näh­dä si­nut, Jee­sus.” (VK 363:4.)