Tais­to Määt­tä

Lap­sen sil­mis­sä on jo­ta­kin eri­tyis­tä sil­loin, kun hän avaa lah­jan jou­lu­aat­to­na tai syn­ty­mä­päi­vä­nään. Pa­pe­ri ra­pi­see, jän­ni­tys kas­vaa ja het­ken ajan koko maa­il­ma tun­tuu py­säh­ty­vän sii­hen odo­tuk­seen, mitä pa­ke­tin si­säl­tä pal­jas­tuu. Kun lah­ja vii­mein avau­tuu ja se osoit­tau­tuu toi­vo­tuk­si tai yl­lät­tä­vän iha­nak­si, lap­sen kas­voil­le le­vi­ää ai­to ilo. Ilo ei jää vain lap­seen it­seen­sä, vaan se hei­jas­tuu myös lah­jan an­ta­jaan. Lah­jan ar­vo ei ole vain it­se esi­nees­sä, vaan sii­nä rak­kau­des­sa ja huo­len­pi­dos­sa, joka sen kaut­ta vä­lit­tyy.

Tämä ar­ki­nen ko­ke­mus avaa nä­kö­kul­man pal­jon suu­rem­paan to­del­li­suu­teen. Elä­mä it­ses­sään on lah­ja. Jo­kai­nen uu­si päi­vä, jo­kai­nen hen­gen­ve­to ja jo­kai­nen hyvä ih­mis­suh­de on jo­ta­kin, mitä em­me ole it­se an­sain­neet, vaan olem­me saa­neet ar­mos­ta. Usein nämä lah­jat ovat niin lä­hel­lä ja jo­ka­päi­väi­siä, et­tem­me edes huo­maa nii­tä en­nen kuin py­säh­dym­me ajat­te­le­maan.

Kun kat­som­me elä­määm­me tar­kem­min, voim­me huo­ma­ta, kuin­ka mo­nen­lai­sia ja eri­lai­sia lah­jo­ja olem­me saa­neet. Joku on saa­nut ky­vyn kuun­nel­la ja loh­dut­taa, toi­nen tai­toa teh­dä työ­tä kä­sil­lään, kol­mas ky­kyä opet­taa tai roh­kais­ta. Näi­tä lah­jo­ja ei ole tar­koi­tet­tu vain omaan käyt­tööm­me, vaan ne on an­net­tu, jot­ta voi­sim­me ja­kaa nii­tä eteen­päin.

Raa­ma­tus­sa, eri­tyi­ses­ti 2. Ko­rint­ti­lais­kir­jeen 8. lu­vus­sa, ker­ro­taan seu­ra­kun­nis­ta, jot­ka köy­hyy­des­tään huo­li­mat­ta an­toi­vat run­saas­ti. Hei­dän ilon­sa ei vä­hen­ty­nyt vai­keuk­sis­sa, vaan he ha­lu­si­vat osal­lis­tua yh­tei­seen työ­hön. Tämä ker­too sii­tä, et­tä to­del­li­nen an­ta­mi­sen halu ei syn­ny pa­kos­ta vaan sy­dä­mes­tä, jota Ju­ma­lan ar­mo on kos­ket­ta­nut.

Kai­kis­ta lah­jois­ta suu­rin on kui­ten­kin us­kon lah­ja. Se ei ole jo­ta­kin, min­kä ih­mi­nen voi it­se saa­vut­taa tai an­sai­ta, vaan se an­ne­taan ar­mos­ta. Us­kon kaut­ta ih­mi­nen saa yh­tey­den Ju­ma­laan ja toi­von, joka kan­taa myös vai­keuk­sien kes­kel­lä. Kun ih­mi­nen us­koo evan­ke­liu­min ja tur­vau­tuu Kris­tuk­seen, hän saa omis­taa us­kon lah­jan ja Py­hän Hen­gen lah­jan.

Tämä lah­ja on tar­koi­tet­tu jo­kai­sel­le. Apos­to­lien te­ois­sa sa­no­taan: ”Kään­ty­kää ja ot­ta­kaa it­se ku­kin kas­te Jee­suk­sen Kris­tuk­sen ni­meen, jot­ta syn­tin­ne an­net­tai­siin an­teek­si. Sil­loin te saat­te lah­jak­si Py­hän Hen­gen.” (Ap.t. 2:38.) Ju­ma­lan kut­su kuu­luu yhä tä­nään. Lah­ja on edel­leen tar­jol­la jo­kai­sel­le, joka ha­lu­aa ot­taa sen vas­taan.

Kun ih­mi­nen saa us­ko­mi­sen lah­jan, se al­kaa nä­kyä myös elä­mäs­sä ja ar­jen va­lin­nois­sa. Ju­ma­lan ar­mon ko­ke­nut ha­lu­aa aut­taa ja tu­kea myös mui­ta. An­ta­mi­nen ei ole vel­vol­li­suus, vaan seu­raus­ta sii­tä ilos­ta ja kii­tol­li­suu­des­ta, jon­ka Ju­ma­lan lah­jat syn­nyt­tä­vät sy­dä­mes­sä.

Lo­pul­ta lah­jo­jen mer­ki­tys ki­tey­tyy rak­kau­teen. Lah­ja on nä­ky­vä merk­ki sii­tä, et­tä joku vä­lit­tää. Ju­ma­lan an­ta­mat lah­jat ker­to­vat hä­nen rak­kau­des­taan mei­tä koh­taan. Kun me puo­les­tam­me käy­täm­me ja jaam­me saa­mam­me lah­jat, voim­me tuo­da iloa ja toi­voa myös mui­den elä­mään. Sa­mal­la ta­voin kuin lah­ja tuo iloa vas­ta sil­loin, kun se ava­taan ja ote­taan käyt­töön, myös Ju­ma­lan an­ta­mat lah­jat pää­se­vät oi­keuk­siin­sa vas­ta, kun käy­täm­me nii­tä lä­him­mäis­tem­me par­haak­si.