Mark­ku Huh­ta­la

Jee­suk­sen ylös­nou­se­mus oli kään­ne­koh­ta maa­il­man­his­to­ri­as­sa. Ju­ma­lan lu­paus täyt­tyi. Kuo­le­man voit­ta­ja as­tui omien­sa kes­kel­le, mis­tä hä­net on edel­leen löy­det­tä­vis­sä.

Kun Pie­ta­ri ja Jo­han­nes pa­la­si­vat Jee­suk­sen tyh­jäl­tä hau­dal­ta ma­ja­paik­kaan, Mag­da­lan Ma­ria jäi vie­lä sy­väs­ti mur­heis­saan hau­ta­luo­lan ää­reen. Hän tar­vit­si ai­kaa. Py­säh­ty­mi­nen ei ol­lut tur­ha. Ju­ma­la toi loh­du­tuk­sen. Hän sai näh­dä val­ko­pu­kui­set en­ke­lit, jot­ka oli­vat val­miit kuun­te­le­maan. Kään­ty­es­sään pois­päin hau­das­ta, hän näki vie­lä lä­hel­lään mie­hen, jota luu­li puu­tar­hu­rik­si. Tä­mä­kin ky­syi, mitä Mag­da­lan Ma­ria it­ki. Kun Ma­ria ker­toi hä­tän­sä hä­nel­le, mies sa­noi yh­den sa­nan: Ma­ria. Tuo vas­taus kir­kas­ti pää­si­äi­saa­mun. Sii­nä oli kaik­ki, mitä Mag­da­lan Ma­ria tar­vit­si. Hän tun­nis­ti Her­ran.

Ju­ma­lan ää­ni an­taa elä­vän toi­von

Niin ei toki maan pääl­lä käy­nyt en­sim­mäis­tä ker­taa. Sa­man koki Ab­ram Kak­sois­vir­ran­maas­sa: ”Läh­de maas­ta­si ja isä­si ko­dis­ta sii­hen maa­han, jon­ka minä si­nul­le osoi­tan” (1. Moos. 12:1). Ab­ram läh­ti. Kun Ju­ma­la ava­si Je­sa­jan suun ja kor­vat, Je­sa­ja sa­noi: ”Täs­sä minä olen, lä­he­tä mi­nut” (Jes. 6:8). En­ke­li Gab­rie­lin edes­sä neit­syt Ma­ria sa­noi: ”Kat­so, Her­ran pii­ka!” (Luuk. 1:38). Kun ih­mi­nen oi­ke­as­ti kuu­lee Ju­ma­lan ää­nen, se riit­tää. Saar­nan ei tar­vit­se ol­la pit­kä.

Päi­vän ai­he on ot­si­koi­tu Ylös­nous­seen koh­taa­mi­nen. Sii­tä Mag­da­lan Ma­ri­an ja Jee­suk­sen ta­paa­mi­ses­sa hau­dal­la oli ky­sy­mys. Ylös­nous­seen Jee­suk­sen tun­te­mi­nen oli Mag­da­lan Ma­ri­al­le vai­ke­aa, vaik­ka hän oli ol­lut Jee­suk­sen mu­ka­na kul­ke­van seu­raa­ja­jou­kon yk­si us­kol­li­sim­mis­ta jä­se­nis­tä. Sitä se tai­taa ol­la ih­mi­sel­le ai­na. Jee­sus ei il­maan­tu­nut kuo­le­man­sa jäl­keen enää kuin omil­le ope­tus­lap­sil­leen. Sen sai­vat ko­kea Em­mauk­sen tien mat­kaa­jat. Kun Jee­sus il­las­ti hei­dän kans­saan, he tun­nis­ti­vat hä­net vas­ta, kun ”hän ot­ti lei­vän, kiit­ti Ju­ma­laa, mur­si lei­vän ja an­toi sen heil­le” (Luuk. 24:30). Tun­nis­tuk­sen mer­kit ovat meil­le­kin tu­tut: ”Ei­kö sy­dä­mem­me heh­ku­nut in­nos­ta, kun hän kul­kies­sam­me pu­hui meil­le ja opet­ti mei­tä ym­mär­tä­mään kir­joi­tuk­set?” (Luuk. 24:32).

Ju­ma­la kut­suu ja an­taa löy­tää it­sen­sä

Ju­ma­lan kut­su kuu­luu epä­us­koi­sel­le usein täy­des­tä tun­te­mat­to­muu­des­ta. Se oli huu­ta­van ää­ni kor­ves­sa Jo­han­nes Kas­ta­jan ai­kaan. Ää­nek­kään maa­il­man kes­kel­lä se voi ol­la hy­vin hil­jai­nen­kin ää­ni. Sil­ti se tar­vit­ta­es­sa löy­tää pe­ril­le. Jee­sus opet­ti: “Jo­kai­nen pyy­tä­vä saa ja jo­kai­nen et­si­jä löy­tää, ja jo­kai­sel­le, joka kol­kut­taa, ava­taan” (Matt. 7:8).

Kun näin saa ta­pah­tua, syn­tyy ilo. Ylös­nou­se­mu­sus­ko saa toi­me­li­aak­si ja roh­ke­ak­si. Suu­ris­sa epäi­lyk­sis­sä ol­lut Mag­da­lan Ma­ri­a­kin pon­nah­ti niil­tä ja­lan­si­joil­taan mui­den ope­tus­las­ten luo. Vies­ti oli vä­ke­vä: ”Minä olen näh­nyt Her­ran” (Joh. 20:18).

Ylös­nou­se­mu­sus­ko on Ju­ma­lan val­ta­kun­nan sa­lai­suus ja Ju­ma­lan las­ten var­si­nai­nen vies­ti. Tätä sa­lai­suut­ta ei luon­nol­li­sin sil­min näe ei­kä älyl­lä ta­voi­ta, mut­ta sy­dän sii­hen ky­ke­nee: “Us­ko on sen to­del­li­suut­ta, mitä toi­vo­taan, sen nä­ke­mis­tä, mitä ei näh­dä” (Hepr. 11:1). Us­kon voi­ma­na on Jee­suk­sen veri, joka an­taa ylös­nou­se­mu­soi­keu­den Jee­suk­sen vel­je­nä tai si­sa­re­na. Jee­sus it­se sa­noi: ”Mi­nun äi­ti­ni ja vel­je­ni ovat nämä, jot­ka kuu­le­vat Ju­ma­lan sa­nan ja te­ke­vät sen mu­kaan” (Luuk. 8:21).

Evan­ke­liu­mi­teks­ti: Joh. 20:11–18

Ma­ria sei­soi hau­dan ovel­la ja it­ki. Sii­nä it­kies­sään hän kur­kis­ti hau­taan. Ja näki, et­tä sii­nä, mis­sä Jee­suk­sen ruu­mis oli ol­lut, is­tui kak­si val­ko­pu­kuis­ta en­ke­liä, toi­nen pää­puo­les­sa ja toi­nen jal­ko­pääs­sä. En­ke­lit sa­noi­vat hä­nel­le: ”Mitä it­ket, nai­nen?” Hän vas­ta­si: ”Mi­nun Her­ra­ni on vie­ty pois, en­kä tie­dä, min­ne hä­net on pan­tu.” Tä­män sa­not­tu­aan hän kään­tyi ja näki Jee­suk­sen sei­so­van ta­ka­naan, mut­ta ei ta­jun­nut, et­tä se oli Jee­sus. Jee­sus sa­noi hä­nel­le: ”Mitä it­ket, nai­nen? Ketä sinä et­sit?” Ma­ria luu­li Jee­sus­ta puu­tar­hu­rik­si ja sa­noi: ”Her­ra, jos sinä olet vie­nyt hä­net tääl­tä, niin sano, min­ne olet hä­net pan­nut. Minä haen hä­net pois.” Sil­loin Jee­sus sa­noi hä­nel­le: ”Ma­ria.” Ma­ria kään­tyi ja sa­noi: ”Rab­buu­ni!” – se on hep­re­aa ja mer­kit­see: opet­ta­ja­ni.

Jee­sus sa­noi: ”Älä kos­ke mi­nuun. Minä en vie­lä ole nous­sut Isän luo. Mene sinä vie­mään sa­naa vel­jil­le­ni ja sano heil­le, et­tä minä nou­sen oman Isä­ni ja tei­dän Isän­ne luo, oman Ju­ma­la­ni ja tei­dän Ju­ma­lan­ne luo.” Mag­da­lan Ma­ria rien­si ope­tus­las­ten luo ja il­moit­ti: ”Minä olen näh­nyt Her­ran!” Sit­ten hän ker­toi, mitä Her­ra oli hä­nel­le sa­no­nut.