Timo Pie­ti­läi­nen

Kat­se­lin lap­se­na usein muu­ra­hai­sen kul­kua, sil­lä lap­suu­den­ko­tim­me lä­his­töl­lä oli mon­ta muu­ra­hais­pe­sää. Mo­net rei­tit oli­vat niin va­kiin­tu­nei­ta, et­tä maas­sa pys­tyi nä­ke­mään syn­ty­nei­tä pol­ku­ja. Kun joku reit­ti tuk­keu­tui kä­vyn tai ki­ven vuok­si, al­koi vaih­to­eh­to­rei­tin et­sin­tä. Pys­tyin ylem­pää nä­ke­mään, mis­tä pa­ras reit­ti oli­si kul­ke­nut. Muu­ra­hai­sel­la rei­tin va­lin­ta näyt­ti sat­tu­man­va­rai­sel­ta.

Teem­me päi­vit­täin lu­ke­mat­to­mia eri­lai­sia pää­tök­siä ja rat­kai­su­ja. Ku­vaa­vaa ajas­sam­me on, et­tä moni epä­röi ja ah­dis­tuu rat­kai­su­vaih­to­eh­to­ja pun­ni­tes­saan. Mi­hin pe­rus­tan pää­tök­se­ni, min­kä va­raan ra­ken­nan va­lin­ta­ni? Jär­jen ja ym­mär­ryk­sen käyt­tä­mi­nen ajal­li­sen elä­män rat­kai­suis­sa on luon­nol­lis­ta, jopa vält­tä­mä­tön­tä. Raa­ma­tun si­vuil­ta avau­tuu kui­ten­kin toi­sen­lai­nen nä­kö­kul­ma, eten­kin elä­män sy­vim­piin ky­sy­myk­siin.

Psal­mi 28 joh­dat­taa lu­ki­jan­sa ti­lan­tee­seen, jos­sa mat­kal­la on tar­vit­tu apua. Kir­joit­ta­ja on eh­kä ti­lan­tees­sa, jos­sa tie on näyt­tä­nyt ole­van tu­kos­sa ja vaih­to­eh­dot vä­his­sä. ”Her­ra, si­nua minä huu­dan, sinä olet mi­nun kal­li­o­ni. Älä ole vai­ti, kun pu­hun si­nul­le! Jos et sinä vas­taa, olen kuo­le­man oma. Kuu­le mi­nun ru­kouk­se­ni, kun huu­dan si­nua avuk­si ja ko­ho­tan kä­te­ni temp­pe­li­si py­hin­tä koh­ti.” (Ps. 28:1–3.)

Kuu­lee­ko Ju­ma­la pyyn­töm­me hä­dän kes­kel­lä? Avau­tuu­ko tie eteen­päin tur­vau­tu­mal­la Her­raan? Psal­min kir­joit­ta­ja tun­nus­taa: ”Sinä olet mi­nun kal­li­o­ni.” Hän to­te­aa, et­tä il­man Ju­ma­lan aut­ta­vaa vas­taus­ta hän on kuo­le­man oma. Saat­taa ol­la, et­tä tätä lu­kies­sa koet kir­joit­ta­jan ta­voin, et­tä tiel­lä­si on iso­ja es­tei­tä. Edes­sä tun­tuu ole­van vain huo­no­ja rat­kai­su­vaih­to­eh­to­ja, ja tu­le­vai­suus pe­lot­taa. Ko­et­te­le­mus­ten kes­kel­lä saat­taa us­ko­va­kin epäil­lä, kuu­lee­ko Ju­ma­la ja aut­taa­ko Kaik­ki­val­ti­as eteen­päin es­tei­den ohi tai nii­den ylit­se.

Psal­min kir­joit­ta­ja saa avun ja loh­dun ja puh­ke­aa kii­tok­seen: ”Kii­tet­ty ol­koon Her­ra! Hän on kuul­lut avun­pyyn­tö­ni. Her­ra on mi­nun voi­ma­ni ja kil­pe­ni, hä­neen minä luo­tan. Minä sain avun, ja mi­nun sy­dä­me­ni rie­muit­see, minä lau­lan ja ylis­tän Her­raa.” (Ps. 28:7.)

Elä­vän us­kon omis­ta­mi­nen ei tar­koi­ta vält­tä­mät­tä help­poa tie­tä. Ju­ma­la saat­taa kul­jet­taa las­taan mut­kai­sia reit­te­jä, joi­den var­rel­la on vai­vaa ja mur­het­ta­kin. Raa­ma­tun sana ke­hot­taa kui­ten­kin luot­ta­maan Ju­ma­lan voi­maan ja apuun. Psal­min kir­joit­ta­ja ihas­te­lee: ”Kuin­ka yli­ver­tai­sia ovat­kaan si­nun suun­ni­tel­ma­si, Ju­ma­la, kuin­ka val­ta­va on­kaan nii­den mää­rä!” (Ps. 139:17.) Us­ko­va voi luot­taa Ju­ma­lan joh­da­tuk­seen.

Ju­ma­la on Po­jas­saan val­mis­ta­nut ih­mi­sel­le tien, jol­le kut­su­taan jo­kais­ta. Us­ko avaa tiel­le nä­ky­mää, et­tä us­kon tie­tä kul­ke­val­la on hyvä osa. Kes­keis­tä ei kui­ten­kaan ole, mil­lai­sia ovat mat­kan vai­heet vaan se, mitä odot­taa tien pääs­sä. Paa­va­li kir­joit­taa Ti­mo­teuk­sel­le: ”Olen kil­pail­lut hy­vän kil­pai­lun, olen juos­sut pe­ril­le ja säi­lyt­tä­nyt us­ko­ni. Mi­nua odot­taa nyt van­hurs­kau­den sep­pe­le, jon­ka Her­ra, oi­keu­den­mu­kai­nen tuo­ma­ri on an­ta­va mi­nul­le tu­le­mi­sen­sa päi­vä­nä. Ei­kä vain mi­nul­le vaan kai­kil­le, jot­ka har­taas­ti odot­ta­vat hä­nen il­mes­ty­mis­tään.” (2. Tim. 4:7–8.) Her­ran tie vie us­ko­jan­sa pe­ril­le tai­vaan ko­tiin.