Us­kon tun­nus­ta­mi­seen tar­vi­taan Ju­ma­lan voi­maa.

Hä­peä on tun­ne riit­tä­mät­tö­myy­des­tä tai huo­nom­muu­des­ta. Se on usein seu­raus sii­tä, et­tä olem­me ko­ke­neet epä­on­nis­tu­neem­me jos­sa­kin. Hä­peä aut­taa vält­tä­mään sel­lais­ta toi­min­taa, mikä ai­heut­tai­si kas­vo­jen me­net­tä­mi­sen.

Joh­da­tuk­sen va­ras­sa

Vie­rail­les­sa­ni Vä­li­me­ren poh­ju­kan mais­sa ja saa­ril­la olen usein tör­män­nyt apos­to­li Paa­va­lin elä­män­vai­hei­siin. Hän kul­ki An­ti­o­ki­as­ta Efe­soon ja poik­ke­si mo­niin ky­liin ja kau­pun­kei­hin. Hän meni ai­na sy­na­go­giin ja to­reil­le kes­kus­te­le­maan ih­mis­ten kans­sa us­ko­na­si­ois­ta. Paa­va­lil­la oli sii­hen voi­ma­kas si­säi­nen palo, sil­lä hän oli pääs­syt Kris­tuk­sen vai­noo­jas­ta hä­nen ope­tus­lap­sek­seen.

Paa­va­li us­koi elä­män­sä ko­ko­naan Ju­ma­lan joh­da­tuk­sen ja var­je­luk­sen va­raan. Hän ju­lis­ti vä­sy­mät­tä ris­tiin­nau­lit­tua ja ylös­nous­sut­ta Kris­tus­ta kai­kil­le koh­taa­mil­leen ih­mi­sil­le.

Apos­to­lien te­ko­jen ja Paa­va­lin kir­jei­den ope­tus on meil­le hyö­dyl­lis­tä ja roh­kai­se­vaa lu­et­ta­vaa.

Kil­voi­tuk­sen vai­keus

Us­ko­vai­set va­el­ta­vat tääl­lä ajas­sa kak­si­o­sai­si­na. Meis­sä ole­va uu­si ih­mi­nen, us­kon ih­mi­nen, tah­too kil­voi­tel­la ja säi­lyt­tää us­kon ja hy­vän oma­tun­non. Tah­dom­me tun­nus­taa us­kom­me elä­mäs­säm­me ja pu­heis­sam­me ti­lan­teen niin vaa­ties­sa.

Meis­sä asuu myös ”van­ha ih­mi­nen”, joka on maal­li­nen ja li­hal­li­nen. Se tah­toi­si kel­va­ta täl­le maa­il­mal­le ja hä­pe­ää jos­kus tun­nus­tau­tua Jee­suk­sen omak­si. Pel­kääm­me, et­tä me­ne­täm­me us­kom­me vuok­si ar­vos­tus­ta ih­mis­ten sil­mis­sä.

Ajal­li­set mit­ta­rit mit­taa­vat me­nes­tys­tä ja kun­ni­aa mo­nin eri ta­voin. Näis­sä ar­vo­as­tei­kois­sa ih­mi­set rim­pui­le­vat ja pyr­ki­vät ole­maan nä­ky­väs­ti esil­lä. Jos­kus maal­li­set lait jopa hyl­kää­vät Ju­ma­lan sa­nan iki­ai­kai­set sää­dök­set.

Paa­va­lin ope­tuk­sis­sa ar­vo­maa­il­ma kään­tyy ylö­sa­lai­sin: Us­ko­vai­set ovat omal­ta puo­lel­taan köy­hiä, mut­ta te­ke­vät mo­nis­ta rik­kai­ta. Meil­lä ei ole mi­tään, mut­ta omis­tam­me kui­ten­kin kai­ken (2. Kor. 6:10).

Evan­ke­liu­mi roh­kai­see

Us­ko­vai­sen elä­mää oh­jaa ja siu­naa tai­vaal­li­sen Isän lau­pi­as kat­se ja suu­ri var­je­le­va käsi. Mei­tä ke­ho­te­taan pa­ne­maan pois kaik­ki, mikä mei­tä pai­naa. Ju­ma­lan sana neu­voo mei­tä luo­maan kat­seem­me hä­neen, us­kon al­ka­jaan ja täyt­tä­jään, rak­kaa­seen Va­pah­ta­jaam­me. Hä­nel­le oli tar­jol­la tai­vaan iloa, mut­ta hän kär­si ris­tin hä­pe­äs­tä vä­lit­tä­mät­tä.

Paa­va­lin tu­tut sa­nat roh­kai­se­vat mei­tä ar­ko­ja kil­voit­te­li­joi­ta: ”En minä hä­peä Kris­tuk­sen evan­ke­liu­mia; sil­lä se on Ju­ma­lan voi­ma it­se­kul­le­kin us­ko­vai­sel­le au­tuu­dek­si” (Room. 1:16). Evan­ke­liu­mi hoi­taa ja vah­vis­taa ar­ko­ja ja pe­lok­kai­ta. Kris­til­li­nen toi­vo ei saa­ta hä­pe­ään, sil­lä Ju­ma­lan rak­kaus on vuo­da­tet­tu sy­dä­miim­me. Olem­me Ju­ma­lan va­lo­na ja suo­la­na pi­me­ne­väs­sä maa­il­mas­sa.

Pek­ka Kyl­lö­nen

Jul­kais­tu Päi­vä­mie­hes­sä 21.1.2015.