Jaak­ko Kal­ta­ka­ri

Daa­vi­din psal­min sa­nat ovat to­teu­tu­neet läpi his­to­ri­an Ju­ma­laan tur­vau­tu­van ih­mi­sen elä­mäs­sä: ”Hä­nen vi­han­sa kes­tää vain het­ken, hä­nen hy­vyy­ten­sä läpi elä­män” (Ps. 30:6). Daa­vid koki elä­män­sä ai­ka­na Ju­ma­lan hy­vän joh­da­tuk­sen ja eli nämä sa­nat to­dek­si.

Syn­tiin­lan­kee­muk­ses­sa en­sim­mäi­set ih­mi­set Adam ja Ee­va jou­tui­vat sie­lun­vi­hol­li­sen pet­tä­mik­si. Tuol­loin Ju­ma­la sa­noi käär­meel­le (sie­lun­vi­hol­li­sel­le): ”Minä pa­nen vi­han si­nun ja nai­sen vä­lil­le ja si­nun su­ku­si ja hä­nen su­kun­sa vä­lil­le: ih­mi­nen on is­ke­vä si­nun pää­si murs­kak­si, ja sinä olet is­ke­vä hän­tä kan­ta­pää­hän” (1. Moos. 3:15).

Ju­ma­la an­toi näis­sä sa­nois­sa lu­pauk­sen Mes­si­aan syn­ty­mi­ses­tä ja koko ih­mis­kun­nan syn­tien so­vit­ta­mi­ses­ta. Hän il­moit­ti sel­ke­äs­ti vi­has­ta Kris­tuk­sen ja sie­lun­vi­hol­li­sen vä­lil­lä. Kris­tus voit­ti sie­lun­vi­hol­li­sen, syn­nin ja ka­do­tuk­sen val­lan kuo­le­mal­laan ja voi­tol­li­sel­la ylös­nou­se­mi­sel­laan. Jee­suk­seen us­ko­va saa elää tur­val­li­ses­ti Kris­tuk­sen seu­ra­kun­nan ar­mo­hoi­dos­sa.

Ju­ma­la vi­haa hä­nen sa­nan­sa vas­tais­ta syn­tie­lä­mää. En­sim­mäi­nen maa­il­ma koh­ta­si ve­den­pai­su­muk­sen kaut­ta tu­hon.

”Kun Her­ra näki, et­tä ih­mis­ten pa­huus li­sään­tyi maan pääl­lä ja et­tä hei­dän aja­tuk­sen­sa ja pyr­ki­myk­sen­sä oli­vat kaut­taal­taan pa­hat, hän ka­tui, et­tä oli teh­nyt ih­mi­sen, ja mu­reh­ti sitä sy­dä­mes­sään” (1. Moos. 6:5–6).

Ve­den­pai­su­muk­sen jäl­keen Ju­ma­la teki Noo­an ja tä­män jäl­ke­läis­ten kans­sa lii­ton ja an­toi lu­pauk­sen: kos­kaan ei ve­den­pai­su­mus enää tu­hoa kaik­kea elä­vää. To­dis­tuk­sek­si täs­tä Ju­ma­la an­toi sa­teen­kaa­ren tai­vaal­le. Se to­dis­taa meil­le­kin, et­tä Ju­ma­lan lu­paus on voi­mas­sa. Sa­moin So­do­man ja Go­mor­ran hä­vi­tys to­dis­taa va­ka­vas­ti, et­tä Ju­ma­la vi­haa syn­tiä ja syn­tie­lä­mää.

Ju­ma­la ra­kas­taa syn­tis­tä ih­mis­tä, mut­ta vi­haa syn­tiä. Ju­ma­la kut­suu syn­tiin­lan­gen­nut­ta ih­mis­tä pa­ran­nuk­seen ja omaan val­ta­kun­taan­sa. Ju­ma­lan sana on la­kia ja evan­ke­liu­mia. Lain he­rät­tä­mää, syn­tin­sä tun­te­vaa ih­mis­tä roh­kais­taan Ju­ma­lan val­ta­kun­nan evan­ke­liu­mis­sa us­ko­maan kaik­ki syn­nit an­teek­si. Evan­ke­liu­min us­ko­va pää­see ko­ke­maan Her­ran hy­vyy­den läpi elä­män kan­ta­va­na voi­ma­na.

Je­sa­ja ju­lis­ti, mitä ih­mi­sen elä­män suu­rin muu­tos mer­kit­see: ”Sinä päi­vä­nä sinä sa­not: ’Minä kii­tän si­nua, Her­ra. Sinä olit mi­nul­le vi­hois­sa­si, mut­ta vi­ha­si väis­tyi ja sinä loh­du­tit mi­nua.’” (Jes. 12:1.)

Pro­fee­tan sa­nat ker­to­vat pe­las­tu­neit­ten kii­tos­vir­res­tä: ”Ja niin Ju­ma­la on mi­nun pe­las­ta­ja­ni. Minä luo­tan hä­neen, en pel­kää, sil­lä Her­ra on mi­nun vä­ke­ni ja voi­ma­ni, hän pe­las­ti mi­nut.” (Jes. 12:2.)

Ju­ma­lan hy­vyys tu­lee il­mi joka päi­vä ih­mi­sen elä­mäs­sä. Hän lah­joit­taa ra­vin­non ja kaik­ki tä­män elä­män tar­peet il­man mi­tään ih­mi­sen omaa an­si­o­ta. Ha­lu­am­me kiit­tää tai­vaal­lis­ta Isää ajal­li­ses­ta, mut­ta myös en­nen kaik­kea hä­nen hen­gel­li­ses­tä hy­vyy­des­tään.

Us­kon lah­jas­ta osal­li­nen kiit­tää Ju­ma­laa pe­las­tuk­ses­ta Jee­suk­ses­sa Kris­tuk­ses­sa. Ju­ma­la lu­paa var­jel­la kuu­li­ai­sen lap­sen­sa us­kos­sa elä­män lop­puun. Ju­ma­lan ar­mo­lah­ja on ian­kaik­ki­nen elä­mä. Au­tu­as on se ih­mi­nen, jon­ka syn­nit ovat an­teek­si an­ne­tut.