Mika Mu­ta­nen

Har­va asia on us­kos­sa yh­tä kes­kei­sel­lä si­jal­la kuin ru­kous. Hen­gel­li­sis­sä ti­lai­suuk­sis­sa ru­koil­laan nä­ky­väs­ti ja yh­tei­ses­ti, mut­ta ru­kous on läs­nä myös yk­si­tyi­ses­sä us­ko­ne­lä­mäs­sä.

Ru­kou­se­lä­mä on eri­tyi­sen tii­vis­tä sil­loin, kun on vai­ke­aa ja elä­mä ko­et­te­lee. Jos­kus – vaik­ka­kin lii­an har­voin – muis­taa myös kiit­tää Ju­ma­laa on­nen päi­vis­tä ja siu­nauk­sen sa­teis­ta.

Kuu­lee­ko ja vas­taa­ko Ju­ma­la ru­kouk­siin? Luin vas­ti­kään erääs­tä maa­il­man­kuu­lus­ta kris­til­li­ses­tä hy­vän­te­ki­jäs­tä, joka teki työ­tä köy­hien ja vä­hä­o­sais­ten kes­kuu­des­sa. Työs­tään hän sai pal­jon kii­tos­ta ja kir­kol­li­sia suo­si­o­no­soi­tuk­sia, mut­ta koki vuo­si­kym­me­nien mit­tai­sen elä­män­työn­sä ai­ka­na hen­gel­lis­tä tyh­jyyt­tä ja yk­si­näi­syyt­tä. Vaik­ka hän kuin­ka huu­si Ju­ma­lan puo­leen, tai­vas oli vai­ti. Tä­män vuok­si hän koki, mi­ten hä­nen oma sie­lun­sa tuli kyl­mäk­si kuin jää­loh­ka­re.

Me­kin saa­tam­me ko­kea, et­tä Ju­ma­la ei kuu­le ru­kouk­sia. Eräs pu­hu­ja ker­toi kes­kus­tel­leen­sa ke­hi­tys­vam­mai­sen ys­tä­vän­sä kans­sa ru­koi­le­mi­ses­ta. Täl­le ys­tä­väl­le oli it­ses­tään­sel­vää, et­tä Ju­ma­la kuu­lee hä­nen ru­kouk­sen­sa. Kun hä­nel­tä ky­syt­tiin, vas­taa­ko Ju­ma­la hä­nen ru­kouk­siin­sa, hän to­te­si: ”Ju­ma­la vas­taa ai­na heti – rau­hal­la.” Ei­kö täs­sä ole tär­kein vas­taus pyyn­töi­hin?

Jaa­ko­bin mu­kaan van­hurs­kaan ru­kous on voi­mal­li­nen ja saa pal­jon ai­kaan (Jaak. 5:16). Jos­kus jou­tuu kui­ten­kin kan­ta­maan Paa­va­lin ta­voin ruu­miis­sa tai sie­lus­sa pis­tä­vää piik­kiä, sil­lä heik­kou­des­sa ja ah­din­gos­sa pii­lee usein Ju­ma­lan ih­meel­li­nen voi­ma ja ar­mo (2. Kor. 12:7–10).

Use­at ovat ko­ke­neet myös esi­ru­kouk­seen kät­key­ty­vän sa­la­tun Ju­ma­lan voi­man. Vaik­ka Ju­ma­la ei pääs­täi­si­kään ah­din­gos­ta, us­ko­vais­ten ru­kouk­set kan­ta­vat ja tuo­vat rau­haa ja tur­vaa. Jos et osaa loh­dut­taa su­re­vaa ys­tä­vää kau­niil­la sa­noil­la, ru­koi­le hä­nen puo­les­taan ja ker­ro se hä­nel­le. Täl­lai­nen vies­ti on tai­vaal­li­nen ilo­sa­no­ma su­run ja mur­heen kes­kel­lä raa­hus­ta­val­le us­ko­nys­tä­väl­le.

Ru­kous­sun­nun­tain epis­to­la­teks­tin sa­nat loh­dut­ta­vat var­sin­kin nii­tä, jot­ka ko­ke­vat ole­van­sa huo­no­ja ru­koi­li­joi­ta: ”Myös Hen­ki aut­taa mei­tä, jot­ka olem­me heik­ko­ja. Em­me­hän tie­dä, mi­ten mei­dän tu­li­si ru­koil­la, et­tä ru­koi­li­sim­me oi­kein. Hen­ki it­se kui­ten­kin pu­huu mei­dän puo­les­tam­me sa­nat­to­min huo­kauk­sin.” (Room. 8:26.)