Timo Pie­ti­läi­nen

Erääs­sä leh­des­sä vuo­si­kym­me­niä sit­ten ol­lut piir­ros­ku­va on jää­nyt mie­lee­ni. Kari Suo­ma­lai­sen piir­rok­ses­sa ar­vo­val­tai­nen pöy­tä­seu­rue poh­tii Ju­ma­lan ole­mas­sa­o­loa. Tai­ta­vin vii­voin piir­tä­jä oli ku­van­nut tuon elä­män isoin­ta ky­sy­mys­tä poh­ti­van kes­kus­te­lu­pöy­dän – se oli si­joi­tet­tu Ju­ma­lan käm­me­nel­le.

Ny­kyih­mi­nen ta­voit­te­lee hal­lit­tua, suun­ni­tel­tua ja en­na­koi­ta­vaa elä­män­ta­paa. Hän pyr­kii va­rau­tu­maan ris­kei­hin ja mi­ni­moi­maan elä­män epä­var­muus­te­ki­jät. Kun ajat­te­lu­ta­paa vie­dään lii­al­li­suuk­siin, on kes­ki­ös­sä ih­mi­nen, joka nä­kee elä­män­sä omien pää­tös­ten­sä tu­lok­se­na: ”Elä­mäs­tä­ni on tul­lut täl­lai­nen, kos­ka olen teh­nyt täl­lai­sia pää­tök­siä.”

Jo­bin kir­jas­ta piir­tyy kuva pal­jon elä­mäs­sään saa­vut­ta­nees­ta, me­nes­ty­nees­tä ja ar­vos­te­tus­ta mie­hes­tä, jol­la yh­täk­kiä vas­toin­käy­mi­set al­ka­vat seu­ra­ta toi­si­aan. Job saa jat­ku­via vies­te­jä val­ta­vis­ta me­ne­tyk­sis­tä ja vas­toin­käy­mi­sis­tä. Lo­pul­ta Job on me­net­tä­nyt käy­tän­nös­sä kai­ken: per­heen­sä, omai­suu­ten­sa ja lo­pul­ta ter­vey­ten­sä­kin. Epä­toi­von par­taal­la Job ky­se­lee Ju­ma­lal­ta pe­rus­tei­ta ää­rim­mäi­siin vas­toin­käy­mi­siin­sä. ”Vas­taa nyt mi­nul­le, kaik­ki­val­ti­as Ju­ma­la! Mis­sä on syy­te­kir­ja?” (Job 31:35.)

Vaik­ka Jo­bin kir­ja avaa ää­rim­mäi­sen esi­mer­kin, voi moni sa­mais­tua Jo­bin ko­ke­muk­siin. Ajal­li­nen vai­va, sai­rau­det, toi­meen­tu­lon huo­let ja vas­tuu lä­him­mäi­sis­tä te­ke­vät elä­mäs­tä vä­lil­lä sel­viy­ty­mis­tä. Ki­pe­äl­lä ta­val­la to­teu­tuu Raa­ma­tun sa­nat: ”Ot­sa­si hies­sä si­nun pi­tää syö­män lei­pä­si” (1. Moos. 3:19).

Ju­ma­la toi­mii luo­ma­kun­nas­saan ta­val­la, jota ih­mi­nen ei ai­na ym­mär­rä. Psal­min­kir­joit­ta­ja Asa­fin ta­voin saat­taa ha­vai­ta, kuin­ka Ju­ma­lan kiel­tä­vät lä­him­mäi­set me­nes­ty­vät ja sa­mal­la omat vas­toin­käy­mi­set seu­raa­vat toi­si­aan. Jo­bin ta­voin eh­kä ko­kee toi­si­naan, et­tä Ju­ma­la on vai­ti huol­ten ja tus­kan edes­sä, et­tei hän kuu­le huo­kauk­sia ei­kä näe epä­toi­voa. Saat­taa­pa mie­leen nous­ta ky­sy­mys, mis­sä on us­kon tuo­ma siu­naus.

Job pur­ki tus­kaan­sa ys­tä­vil­leen. Kun muut oli­vat ja­ka­neet eri­lai­sia neu­vo­ja, ava­si lo­pul­ta suun­sa ys­tä­vis­tä nuo­rin, Eli­hu. Hän va­lai­si kau­niis­ti Jo­bil­le, mi­ten Ju­ma­la ko­rot­taa ja alen­taa, mut­ta hän myös aut­taa ah­din­gois­ta. Lo­pul­ta hän pit­kän pu­heen­sa lo­puk­si huu­dah­taa: ”Nyt ei va­loa näy, pil­vet sen peit­tä­vät. Sit­ten tu­lee tuu­li ja la­kai­see puh­taak­si tai­vaan. – – Kaik­ki­val­ti­as­ta me em­me voi ta­voit­taa. Hän on voi­mal­li­nen, hä­nen on oi­keus, hä­nen on van­hurs­kaus. Kos­kaan hän ei tuo­mit­se vää­rin. Sen täh­den ih­mi­set pel­kää­vät ja ra­kas­ta­vat hän­tä.” (Job 37: 21–24.)

Eräs äi­ti ker­ta­si syn­ty­mä­päi­vä­pu­hees­saan elä­mään­sä. Nuo­re­na avi­o­puo­li­so­na hän oli piir­rel­lyt mie­les­sään elä­män­sä ra­jo­ja. Nii­hin oli kuu­lu­nut lap­si tai pari. Sit­ten ”lap­si lap­sel­ta, ih­me ih­meel­tä, yhä uu­des­taan tuli on­ni ta­loon kan­to­ko­pas­sa”. Lo­pul­ta niin, et­tä hän huo­ma­si ole­van­sa ison per­heen äi­ti. Pu­heen kes­ki­ös­sä oli val­ta­va kii­tol­li­suus per­hees­tä, jota hän ei omis­sa suun­ni­tel­mis­saan oli­si osan­nut ha­lu­ta. Suos­tu­mi­nen Luo­jan tah­toon toi lah­jan, jol­lais­ta ei ol­lut osan­nut ku­vi­tel­la.

Alus­sa ku­vai­le­ma­ni pi­la­piir­ros­ku­va ker­too mi­nul­le sen, et­tä Luo­ja tie­tää ja hän kuu­lee. Hä­nen puo­leen­sa voin ai­na kään­tyä ru­kouk­ses­sa.