Pet­ri Luk­ka

”Is­tun pi­hal­la kei­nus­sa ja jak­san jo ihail­la kes­ki­ke­sän kau­neut­ta. Tun­nen, kuin­ka vau­va lii­kah­taa ma­has­sa­ni ja sit­ten rau­hoit­tuu kei­nun rau­hal­li­seen kyy­tiin. Kei­nu vie aja­tuk­set edel­li­sen ke­sän tun­nel­miin. Sama paik­ka, sama kiik­ku, sa­man puun hu­mi­na. Sil­loin it­kim­me yh­des­sä lap­sem­me me­ne­tys­tä, nyt is­tun yk­sin ja odo­tan si­nua saa­pu­vak­si sai­raa­las­ta ko­tiin. Näen si­nut, kä­ve­let ha­pa­roi­vin as­ke­lin kyy­när­sau­voi­hin tu­kien koh­ti ko­tia. Mie­li her­kis­ty­nee­nä… ’sain vie­lä pa­la­ta ko­tiin’.

It­se en voi tul­la si­nua vas­taan, ’lää­kä­rin mää­räyk­ses­tä le­vos­sa’. Jak­san odot­taa. Ris­tin kä­te­ni so­per­te­len kii­tok­se­ni Tai­vaan Isäl­le huo­len­pi­dos­ta, jota olem­me saa­neet osak­sem­me.”

Elä­mäs­sä saat­taa ol­la ai­ko­ja, jol­loin ko­et­te­le­mus­ten ja vas­toin­käy­mis­ten mää­rä tun­tuu lii­an suu­rel­ta. Aja­tuk­siin nou­see ky­sy­myk­siä: Mik­si mi­nul­le, meil­le? Mi­ten sel­vi­äm­me? Ko­et­te­le­mus­ten kes­kel­lä voi ol­la vai­ke­aa luot­taa Ju­ma­lan joh­da­tuk­seen ja huo­len­pi­toon. Valo ja toi­vo saat­ta­vat hä­mär­tyä. Saat­taa ol­la vai­ke­aa hy­väk­syä Isä mei­dän -ru­kouk­sen pyyn­töä: ”Ta­pah­tu­koon si­nun tah­to­si.”

Raa­mat­tu ker­too meil­le mo­nis­ta Ju­ma­lan huo­len­pi­toon luot­ta­neis­ta ih­mi­sis­tä, jot­ka ovat jou­tu­neet ko­et­te­le­muk­siin ja vas­toin­käy­mi­siin. Ab­ra­ha­mia Ju­ma­la ko­et­te­li, kun käs­ki uh­ra­ta poi­kan­sa Ii­sa­kin. Ab­ra­ham us­koi ja luot­ti Ju­ma­lan lu­pauk­seen ja toi­mi Ju­ma­lan oh­jei­den mu­kaan. Lo­pul­ta Ju­ma­la osoit­ti hä­nel­le kui­ten­kin toi­sen uh­rin, oi­naan. (1. Moos. 23.)

Ko­et­te­le­muk­sis­sa ja vas­toin­käy­mi­sis­sä saa ru­koil­la Tai­vaan Isäl­tä voi­mia. Loh­tua ja voi­maa voi saa­da Ju­ma­lan sa­nas­ta ja us­ko­nys­tä­vien tu­es­ta. Ko­ke­mus us­kon ja syn­tien an­teek­si­saa­mi­sen tuo­mas­ta tur­vas­ta kir­kas­taa oma­koh­tais­ta us­koa.

Ko­et­te­le­mus­ten­kin kes­kel­lä saa tur­va­ta hy­vään Ju­ma­lan sa­nan lu­pauk­siin. Psal­mis­sa 73 loh­du­te­taan kau­niis­ti ras­kaas­sa elä­män­vai­hees­sa ole­vaa: ”Kui­ten­kin minä saan ai­na ol­la luo­na­si, sinä pi­dät kä­des­tä­ni kiin­ni. Sinä joh­da­tat mi­nua tah­to­si mu­kaan, ja vii­mein sinä nos­tat mi­nut kun­ni­aan.” (Ps. 73:23–24.)

Lai­naus on Sari ja Pet­ri Lu­kan kir­joi­tuk­ses­ta Elä­män­po­lul­la-sar­jan Us­ko ja mie­li -kir­jas­sa.