Eläm­me puo­li­so­ni kans­sa elä­ke­läis­ten ar­kea maa­seu­dul­la, jos­sa luon­non rik­kaus on läs­nä. Met­sä­ret­ket ovat te­ra­pi­aa par­haim­mil­laan. Vä­lil­lä ha­lu­an läh­teä yk­sin sa­moi­le­maan tuon­ne tut­tuun ym­pä­ris­töön. Siel­lä on hyvä kuun­nel­la omia aja­tuk­si­aan. Kir­joit­te­len mil­loin mi­tä­kin ins­pi­raa­ti­on is­kies­sä. Vie­lä use­am­min olen kir­joit­ta­mat­ta. Pöy­tä­laa­ti­kon kät­köis­tä löy­dän toi­si­naan yl­lä­tyk­siä, jot­ka ovat sin­ne unoh­tu­neet. Mie­len­kiin­toi­sia aar­tei­ta­han ne ovat. Jos­pa jo­ta­kin niis­tä löy­täi­si blo­giin­kin jos­kus.

Puo­li­so­ni kans­sa ih­met­te­lem­me usein ajan hur­jaa juok­sua ja iän kart­tu­mis­ta.

Lap­sen­lap­set ovat usein osa­na ar­ke­am­me. Har­va se päi­vä pien­ten as­ke­leet ko­pi­se­vat pir­tis­säm­me, kun lä­his­töl­lä asu­vien per­hei­den na­pe­rot pii­pah­ta­vat ilo­nam­me. Ja lä­hes poik­keuk­set­ta joku lap­sis­ta ky­syy, et­tä lu­ki­sit­ko, mum­mu. Tyk­kään ku­va­kir­jo­jen ää­neen lu­ke­mis­ta ja usein koko soh­va sel­kä­no­ji­neen­kin on tark­kaa­vai­sia kuu­li­joi­ta täyn­nä. Lap­set seu­raa­vat in­nois­saan myös What­sApp-ryh­määm­me, jo­hon lai­tan lu­ke­mis­vi­de­oi­ta­ni. Niis­tä voi­vat kau­em­pa­na­kin asu­vat lap­su­kai­set saa­da sa­tu­tuo­ki­on­sa. Toi­si­naan myös lap­set lait­ta­vat sin­ne omia lu­ku­vi­de­oi­taan. Pap­paa lap­set ky­se­le­vät usein Kimb­leen pe­li­ka­ve­rik­si. Me­ne­vät­hän ne päi­vät näin­kin vä­lil­lä.

Kyl­lä lap­su­kai­set tuo­vat iloa elä­määm­me. Ei­pä täs­sä var­maan ihan mök­ki­hö­pe­rök­si eh­di tu­le­maan. Lei­von kuu­lem­ma maa­il­man par­hai­ta säm­py­löi­tä ja niin­pä nii­tä löy­tyy lä­hes ai­na pak­ka­ses­ta. Olen ope­tel­lut virk­kaa­maan iso­äi­din ne­li­öi­tä. Peit­to­ja on ker­ty­nyt mel­koi­nen kasa. Jo­kai­nen lap­si ja lap­sen­lap­si on saa­nut omak­seen äi­din- tai mum­mun­rak­kau­del­la höys­te­tyn tork­ku­pei­ton.

En­nen blo­gis­tik­si pyyn­töä mi­nul­la oli jo jon­kin ai­kaa ol­lut olo, et­tä jo­tain uut­ta ha­lu­ai­sin ar­kee­ni. Mut­ta kun sain pyyn­nön kir­joit­ta­jak­si, en kyl­lä aja­tel­lut, et­tä täs­sä­kö se oli­si. Kyl­lä­hän muu­ta­man päi­vän piti päh­käil­lä asi­aa, et­tä oli­si­ko mi­nus­ta, kun oli­si­han nii­tä pal­jon so­pi­vam­pia sa­na­sep­po­ja sii­hen pes­tiin. Tie­dus­te­lin puo­li­sol­ta­ni, mitä miel­tä hän oli­si, toh­ti­sin­ko vas­ta­ta haas­tee­seen myön­tä­väs­ti. Läm­pi­mäs­ti kan­nus­ti kyl­lä tart­tu­maan här­kää sar­vis­ta, ja täs­sä sitä nyt ol­laan, vaik­ka hir­vit­tää­kin uu­den haas­teen edes­sä. Mi­hin lie­meen­hän sitä on it­sen­sä lait­ta­nut, kat­so­taan. Jos­kus mi­nul­le on sa­not­tu, et­tä mi­nul­ta on­nis­tui­si var­maan blo­gien kir­joit­ta­mi­nen. Sii­hen kyl­lä na­pa­kas­ti vas­ta­sin, et­tei iki­nä. Mut­ta kos­kaan ei kan­nat­tai­si niin sa­noa, kos­ka sii­nä käy mo­nes­ti juu­ri päin­vas­toin. Avoi­min mie­lin nyt sit­ten uut­ta päin.