Kesä on taa­sen tul­lut poh­joi­seen­kin, ja Su­vi­seu­rat lä­hes­ty­vät. Ke­sän suu­rin juh­la ja ko­ho­koh­ta useim­mil­le. It­sel­lä­ni kyl­lä vä­lil­lä ah­dis­taa­kin se vä­en­pal­jous, mut­ta toi­saal­ta sitä kui­ten­kin odot­taa ja on halu läh­teä naut­ti­maan seu­ra­tun­nel­mas­ta. Su­ku­lais­ten, ys­tä­vien ja tut­ta­vien ta­paa­mi­nen on tie­ten­kin myös tär­ke­ää.

Väis­tä­mät­tä aja­tuk­set as­ka­roi­vat tä­män ke­säi­sis­sä mut­ta myös vii­me vuo­den Su­vi­seu­roi­hin liit­ty­vis­sä asi­ois­sa. Sain sil­loin lä­hel­tä seu­ra­ta suu­ren ura­kan eri vai­hei­ta, mikä kyl­lä ava­si sil­mä­ni. En oli­si osan­nut ku­vi­tel­la­kaan, kuin­ka pal­jon ja mo­nen­lai­sia asi­oi­ta on teh­tä­vä, en­nen kuin kaik­ki on val­mii­na vas­taa­not­ta­maan ja pal­ve­le­maan seu­ra­vie­rai­ta. Nyt­kin kun työ­voi­maa tar­vi­taan, oli­si hyvä roh­kais­tua ot­ta­maan mah­dol­li­suuk­sien mu­kaan joi­ta­kin työ­vuo­ro­ja, edes yh­den. Tai­vaan Isä on lu­van­nut pal­ki­ta vai­van­nä­ön ja hä­nel­tä saam­me ru­koil­la seu­ra­siu­naus­ta.

Työ­voi­ma­ke­räyk­sis­tä kuul­les­sa­ni pa­laan muis­tois­sa­ni taa­sen vii­me Su­vik­siin Pu­das­jär­vel­lä. Tun­tui it­ses­tään­sel­väl­tä, et­tä kan­tai­sin kor­te­ni ke­koon jon­kin­lai­sia työ­vuo­ro­ja teh­den. Puo­li­so­ni vas­tuu­a­lu­ee­na oli­vat lii­ken­tee­seen liit­ty­vät asi­at. Ai­kai­sin ke­vääl­lä hän eh­dot­ti seu­ra-ajan työ­pai­kak­se­ni lii­ken­ne­toi­mis­toa. Ih­met­te­lin, et­tä ihan to­sis­saan­ko hän mei­naa, et­tä minä, pa­ras­kin asi­an­tun­ti­ja, sin­ne voi­sin men­nä to­hel­ta­maan. Mut­ta kuu­lem­ma ei siel­lä yk­sin tar­vit­si­si pär­jä­tä. No, ei kait sii­nä aut­ta­nut kuin an­taa suos­tu­muk­sen­sa ja roh­kais­tua ot­ta­maan pes­ti oman mu­ka­vuu­sa­lu­een ul­ko­puo­lel­ta. Joi­ta­kin kou­lu­tuk­sia tuli käy­tyä al­ku­ke­säs­tä ja tu­tus­tut­tua lii­ken­ne­toi­mis­ton teh­tä­viin. Osa in­fos­ta meni var­maan ha­ra­koil­le, mut­ta eh­kä jo­tain oli jää­nyt ai­vo­kal­vol­le­kin.

Hy­vis­sä ajoin me­nim­me pai­kal­le Pu­das­jär­vel­le ja ma­joi­tuim­me lä­hel­le lii­ken­ne­toi­mis­toa. Sii­tä oli­si mi­nul­la­kin hyvä ki­pais­ta työ­vuo­roi­hi­ni. Niin­pä vain löy­sin ai­ka­naan it­se­ni toi­mis­ton luu­kul­ta ot­ta­mas­sa vas­taan työ­hön­tu­li­joi­ta. Mo­nen­lai­sia teh­tä­vi­ä­hän siel­lä tuli vas­taan. Ajoit­tai­sis­ta ruuh­kis­ta­kin sel­vit­tiin osaa­vien ka­ve­rei­den kans­sa.

Vaik­ka työ­vuo­ro­ja siu­naan­tui use­am­pi­kin, niin sil­ti eh­din käy­dä vä­lil­lä seu­ra­tun­nel­maa ais­ti­mas­sa. Ken­täl­le päin oli help­po men­nä vir­ran mu­ka­na, ta­kai­sin osaa­mi­nen oli jo vä­hän kink­ki­sem­pi jut­tu mi­nul­le. Kä­vin syö­mäs­sä ja is­tuin seu­ra­tel­tas­sa, ta­pa­sin tut­tu­ja­kin, nau­tin tun­nel­mas­ta.

Oli hel­teis­tä ja ai­ka­ni jak­soin ken­täl­lä ol­la. Läh­din pa­lai­le­maan omal­le au­tol­le. Va­lit­sin mie­les­tä­ni oi­ke­an suun­nan ja jopa pari ker­taa oi­kai­sin­kin, kun olin huo­maa­va­ni, et­tä erään met­sä­saa­rek­keen ta­ka­na­han mää­rän­pää­ni oli­si. Kul­jin eteen­päin ja jo­ten­kin al­koi epäi­lyt­tää. Kart­taa­kin muka kään­te­lin kä­des­sä­ni, lie­kö ol­lut oi­kein päin­kään. Jat­koin kui­ten­kin paa­rus­ta­mis­ta au­rin­gon po­rot­ta­es­sa, lau­lu­jen kai­ku­es­sa: ”Ei vä­syä kes­ken mat­kan tien kai­tai­sen kul­ki­ja saa…”

Seu­tu ei näyt­tä­nyt ol­len­kaan tu­tul­ta. Sii­nä­hän kävi niin, et­tä ek­syin erääl­le ulos­me­no­por­til­le, jos­sa kol­me mies­tä oli huol­to­hom­mis­sa. Ajat­te­lin kään­tyä oi­ke­al­le sii­tä me­ne­vää reit­tiä, mut­ta on­nek­si ky­säi­sin, et­tä mis­sä­hän tääl­lä on se lii­ken­ne­toi­mis­to. He oh­jeis­ti­vat tie­ten­kin va­sem­mal­le ja ker­toi­vat mat­kaa ole­van vie­lä jon­kin ver­ran. Niin­pä kään­sin nok­ka­ni neu­vot­tuun suun­taan, vaik­ka tun­tui, et­tä vää­räl­le päin neu­voi­vat. Ai­ka pit­käl­tä tai­val tun­tui vie­lä sii­tä­kin.

En­kä­hän taas­kaan muis­ta­nut sitä mo­nes­ti saa­maa­ni oh­jet­ta, et­tä pi­tää läh­teä ai­na juu­ri päin­vas­tai­seen suun­taan kuin mil­tä tun­tuu. Vii­mein Jyrk­kä­kos­ken kylt­ti toi­vot­ti mi­nut ter­ve­tul­leek­si ta­kai­sin. Pääs­ty­ä­ni au­tol­lem­me huo­kai­sin hel­po­tuk­ses­ta ja no­lot­ti ihan ka­ma­las­ti. En ai­ko­nut ker­toa seik­kai­lus­ta­ni ke­nel­le­kään, vä­hi­ten puo­li­sol­le­ni. Mut­ta pak­ka­si­han se nau­rat­ta­maan­kin, kun lii­ken­ne­toi­mis­toih­mi­sel­lä on työ­pis­te­kin ihan hu­kas­sa.

Ajat­te­lin, et­tä pai­na­jai­su­nis­sa­han tuol­lais­ta mo­nes­ti ta­pah­tuu, mut­ta mi­nul­le ihan val­veil­la­kin. Tu­li­han se ker­rot­tua nau­run lo­mas­sa puo­li­sol­le­kin, joka pää­tään pu­no­en ih­met­te­li suun­nis­tus­tai­to­a­ni, jäl­leen ker­ran. Kun seu­raa­va­na päi­vä­nä us­kal­tau­duin ta­kai­sin ken­täl­le ja ker­roin hor­toi­lus­ta­ni tu­tuil­le, tun­tui loh­dul­li­sel­ta kuul­la, kuin­ka sa­man­lai­sia on­gel­mia tun­tui ole­van muil­la­kin. Olen kyl­lä koko pik­ku ikä­ni ol­lut hu­kas­sa suun­tien kans­sa, et­tä ei se ihan ikä­li­sis­tä joh­tu­vaa­kaan lie­ne. Ja kyl­lä, reit­ti­kin tuli tu­tuk­si päi­vien ku­lu­es­sa.

Jos tu­le­vis­sa Su­vik­sis­sa oli­si vaik­ka ek­sy­vien mum­mu­jen ko­koon­tu­mis­paik­ka, voi­sin sin­ne pes­tau­tua ver­tais­tu­ek­si, si­kä­li kun pai­kan löy­täi­sin.