Ke­vääl­lä su­vi­seu­ro­jen vas­tuu­hen­ki­löil­le jär­jes­tet­tiin tur­val­li­suus­kou­lu­tus­ta, jos­sa neu­vot­tiin, et­tä me vas­tuu­hen­ki­löt em­me sai­si kä­vel­lä vä­lin­pi­tä­mät­tö­mäs­ti ohi, jos nä­em­me epä­koh­tia su­vi­seu­rois­sa.

Jos nä­em­me esi­mer­kik­si, et­tä nuo­ret tu­pa­koi­vat va­ro­mat­to­mas­ti tai lap­set leik­ki­vät vaa­ral­li­sia leik­ke­jä, mei­dän tu­li­si puut­tua asi­oi­hin ja yrit­tää neu­voa lap­sia ja nuo­ria rak­kau­del­la. Se on yh­tei­sen vas­tuun kan­ta­mis­ta, ja se tu­lee yh­tei­sek­si par­haak­si. Mik­si em­me sit­ten ai­na toi­mi täl­lä ta­voin? Ovat­ko it­sek­kyys ja vä­lin­pi­tä­mät­tö­myys li­sään­ty­neet?

Hil­jat­tain luin ne­tis­tä, et­tä eräs­tä nä­kö­vam­mais­ta pap­pia oli pa­hoin­pi­del­ty bus­sis­sa. Ku­kaan ta­pah­tu­man näh­neis­tä ei puut­tu­nut sii­hen mil­lään ta­val­la. Hu­ma­lai­nen sai lyö­dä lä­him­mäis­tä ja pois­tua bus­sis­ta ke­nen­kään sitä es­tä­mät­tä tai sii­hen puut­tu­mat­ta.

Mikä es­tää mei­tä aut­ta­mas­ta? On­ko pel­ko­na se, et­tä en osaa aut­taa? Vai on­ko ky­sy­mys pi­kem­min­kin sii­tä, et­tä ajat­te­lem­me, et­tä tuo ei kuu­lu mi­nul­le? Vä­lin­pi­tä­mät­tö­myys tu­lee hel­pos­ti myös lä­hei­sim­piin ih­mis­suh­tei­siim­me. Vir­ren sa­noin: ”Voi it­sek­kyys ja kii­re niin mei­dät so­kais­ta, et­tem­me lain­kaan huo­maa lä­heis­ten tar­pei­ta” (Vk. 464:3).

Kun­ni­oit­ta­kaa kil­van toi­si­an­ne

Raa­mat­tu neu­voo mei­tä toi­nen toi­sem­me kun­ni­oit­ta­mi­seen. Ai­van eri­tyi­sen tär­ke­ä­nä Raa­mat­tu pi­tää van­hem­pien kun­ni­oit­ta­mis­ta. On­ko kun­ni­oi­tuk­sen vä­he­ne­mi­nen yk­si vä­lin­pi­tä­mät­tö­myy­teen vai­kut­ta­vis­ta asi­ois­ta? Mi­ten kun­ni­oi­tus nä­kyy ja vai­kut­taa?

Van­hem­pien kun­ni­oit­ta­mi­seen liit­tyy lu­paus ajal­li­sen elä­män siu­nauk­ses­ta. Ju­ma­la on sää­tä­nyt niin, et­tä van­hem­pien ja esi­val­lan kun­ni­oi­tus tuo elä­mään siu­naus­ta, va­kaut­ta ja tur­val­li­suut­ta. Lap­sen ja nuo­ren­kin on eh­kä vai­kea ar­vos­taa elä­män­ko­ke­mus­ta omis­ta läh­tö­koh­dis­taan, mut­ta sil­lä on suu­ri mer­ki­tys elä­män suo­jaa­mi­ses­sa ja tur­val­li­suu­den ra­ken­tu­mi­ses­sa. Kun­ni­oit­ta­mi­sen vä­hen­ty­mi­nen nä­kyy esi­mer­kik­si kou­luis­sa tur­vat­to­muu­den li­sään­ty­mi­se­nä.

Lä­him­mäi­sen­rak­kaus on pe­rim­mäl­tään myös kun­ni­oit­ta­mis­ta. Ju­ma­lan tah­to on, et­tä kun­ni­oi­tam­me toi­si­am­me hä­nen luo­mi­naan ai­nut­ker­tai­si­na ih­mi­si­nä ja lä­him­mäi­si­nä. Myös us­ko­vais­ten vä­li­ses­sä kans­sa­käy­mi­ses­sä on hyvä muis­tut­taa kun­ni­oit­ta­mi­sen tar­peel­li­suu­des­ta: ”Osoit­ta­kaa toi­sil­len­ne läm­min­tä vel­jes­rak­kaut­ta, kun­ni­oit­ta­kaa kil­van toi­nen tois­tan­ne” (Room. 12:10).

It­sek­kyys pa­ho­lai­sen asee­na

Vä­lin­pi­tä­mät­tö­myys ja it­sek­kyys ovat pa­ho­lai­sen asei­ta eri­tyi­ses­ti mei­dän ajas­sam­me. Paa­va­lin mu­kaan meil­lä on jo­ka­päi­väi­nen tais­te­lu sie­lu­jen vi­hol­li­sen voi­mia vas­taan. Olem­me hel­pos­ti ul­ko­kul­tai­sia ja puu­tum­me las­kel­moi­den vain sel­lai­siin asi­oi­hin, jois­ta ar­ve­lem­me saa­vam­me it­sel­lem­me jo­tain hyö­tyä. Ju­ma­lan sana osoit­taa täl­lai­sen ajat­te­lun vää­räk­si ja ju­ma­lat­to­mak­si. Sa­nan­las­kuis­sa sa­no­taan: ”Syn­tiä te­kee, joka lä­him­mäis­tään hal­vek­sii, au­tu­as se, joka köy­hää sää­lii. Joka pa­haan pyr­kii, kul­kee har­haan, joka pyr­kii hy­vään, saa rak­kaut­ta.” (Sa­nanl. 14:21–22.)

Ju­ma­lan ar­mo opet­taa mei­tä hyl­kää­mään ju­ma­lat­to­muu­den ja maa­il­mal­li­set hi­mot ja elä­mään hil­li­tys­ti, oi­ke­a­mie­li­ses­ti ja Ju­ma­laa kun­ni­oit­ta­en täs­sä maa­il­mas­sa (Tiit. 2:12). Ju­ma­lan ar­mo on myös mei­dän voi­mam­me ja tur­vam­me elä­mäs­säm­me.

Tero Pit­kä­lä

Jul­kais­tu Päi­vä­mie­hes­sä 13.8.2014.