Ma­ti­as Lah­ti

Elä­mä­ni ole­tet­ta­vas­ti suu­rin luku-urak­ka tuli pää­tök­seen, kun sul­jin vii­me yö­nä Kal­le Pää­ta­lon oma­e­lä­mä­ker­ral­li­sen Ii­jo­ki-sar­jan vii­mei­sen kir­jan. Kir­ja­sar­jas­sa Pää­ta­lo ku­vaa tien­sä Tai­val­kos­ken Jo­ki­jär­vel­tä met­sä­töi­den, uit­to­jen, so­ta­vuo­sien ja Tam­pe­reen ra­ken­nus­työ­mai­den kaut­ta am­mat­ti­kir­jai­li­jak­si. Ta­ka­na on lä­hem­mäs kak­si­kym­men­tä­tu­hat­ta si­vua sa­vo­toi­ta ja ra­ken­nus­mes­to­ja, köy­hyyt­tä, ah­ke­roin­tia, sin­nik­kyyt­tä, huu­mo­ria, po­ri­noin­tia, so­ta­muis­to­ja, ja­tus­te­lua ja ati­moin­tia. Sar­jan lu­ke­mi­nen kes­ti vuo­sia lu­ku­vauh­din pai­nu­es­sa vä­lil­lä an­hit­to­miin. Olin jo lä­hel­lä hyy­tyä Tam­pe­reen ra­ken­nus­te­li­neil­le, mut­ta mie­len­kiin­to voit­ti ja pää­sin sar­jan lop­puun.

Jo­kai­nen voi elää vain yh­den elä­män, mut­ta kir­jaa lu­kies­saan voi het­ken ku­vi­tel­la nä­ke­vän­sä maa­il­man toi­sen ih­mi­sen sil­min. Voi sen­to­ki, et­tä Ii­jo­ki-sar­jan koh­dal­la ko­ke­mus oli poik­keuk­sel­li­sen voi­ma­kas! Lu­et­tu­a­ni kir­jat us­kon tie­tä­vä­ni jo­tain pait­si Kal­le Pää­ta­lon elä­mäs­tä myös Suo­men nou­sus­ta ag­raa­riyh­teis­kun­nas­ta te­ol­li­sek­si val­ti­ok­si ja niis­tä tun­nel­mis­ta, joi­den val­li­tes­sa muu­tos ta­pah­tui. Oman eri­tyi­sen mie­len­kiin­ton­sa kir­joi­hin tuo van­hoil­lis­les­ta­di­o­lai­sen ky­läyh­tei­sön ja elä­män­ta­van ku­vaus ajal­ta en­nen so­tia.

No­bel-kir­jai­li­ja Er­nest He­ming­wa­yn mu­kaan hyvä proo­sa on kuin jää­vuo­ri: vain pie­ni osa on pin­nal­la, lo­put nä­ky­mät­tö­mis­sä. Luon­neh­din­ta ei sovi Pää­ta­loon, joka tun­tuu kir­jois­saan kään­tä­vän sie­lun­sa ym­pä­ri kiu­sal­li­suu­teen as­ti. Mi­kään ei jää ar­vai­lu­jen va­raan, ja vir­hei­den ruo­ti­mi­nen muis­tut­taa tun­nus­tuk­sia pa­pil­le. Yrit­ti­kö kir­jai­li­ja so­vit­taa pa­him­pia hai­rah­duk­si­aan kir­joit­ta­mal­la niis­tä kuin jul­ki­rip­piä teh­den? Kir­jo­jen suo­sio on osoi­tus sym­pa­ti­oi­den jää­mi­ses­tä sen puo­lel­le, joka tun­nus­taa heik­kou­ten­sa avoi­mes­ti. Re­hel­li­syys ei mene kos­kaan pois muo­dis­ta.

Mikä saa ih­mi­sen käyt­tä­mään nel­jän­nes­vuo­si­sa­dan elä­mä­ker­tan­sa kir­joit­ta­mi­seen? Vas­taus­ta on ha­et­ta­va Pää­ta­lon lap­suus- ja nuo­ruus­vuo­sis­ta, joi­hin hän pa­laa kir­jois­saan ai­na uu­del­leen. Kal­lio-Kal­len ko­ke­mat kär­si­myk­set, köy­hyys ja nöy­ryy­tyk­set sai­vat ai­kaan haa­vo­ja, joi­den pa­ran­ta­mi­seen mi­kään si­vu­mää­rä ja me­nes­tys ei­vät tun­nu riit­tä­vän. On kuin kir­jai­li­ja yrit­täi­si kir­ja toi­sen­sa jäl­keen kir­joit­taa it­sen­sä ulos lap­suu­den ko­ke­muk­sis­taan sii­nä on­nis­tu­mat­ta. Ase­tel­ma on traa­gi­nen, mut­ta sen tu­lok­se­na on vil­pi­tön­tä ja lii­kut­ta­vaa kir­jal­li­suut­ta. Soit­to on su­ruis­ta teh­ty.

Lu­kies­sa­ni haen sy­tyk­kei­tä ajat­te­lul­le­ni, eri­lai­sia nä­kö­kul­mia maa­il­maan, tai­de-elä­myk­siä, tie­toa ja viih­det­tä­kin. Täl­lä ker­taa us­kon myös ter­vey­te­ni hyö­ty­neen. Sa­mo­jen asi­oi­den lo­put­to­mal­la tois­ta­mi­sel­la on ni­mit­täin tyl­syy­des­sään rau­hoit­ta­va vai­ku­tus. Olen var­ma, et­tä ai­na tun­nin ajan lu­et­tu­a­ni ve­ren­pai­nee­ni oli las­ke­nut isä-Her­kon sa­nas­sa nä­tis­ti. Pro­jek­tin hait­ta­puo­lel­le on las­ket­ta­va lu­kui­sat al­ku­pääs­tään ly­hen­ty­neet yö­u­net.

Möl­lä­rien lo­put­tua olen sar­jan lu­ke­neil­le tu­tun on­gel­man edes­sä: mitä seu­raa­vak­si? Mil­lais­ta on elä­mä il­man Kal­lio-poi­kaa, Pää-Herk­koa, Rii­tun tuut­te­roa, Kum­mun pat­ruu­naa ja Uk­ke­lia? Ei ole hii­jen vis­si, vaik­ka pa­lai­sin vie­lä sar­jan kir­joi­hin. No, näk­kyy­pä­hän.