Esa Rim­pi­läi­nen

Olet­ko kul­ke­nut tun­te­mat­to­mas­sa maas­tos­sa tai vaik­ka au­to­tiel­lä il­man kart­taa? Kul­ke­mi­nen on sil­loin epä­var­maa, ja mo­nes­ti voi ol­la jopa mah­do­ton­ta ol­la ek­sy­mät­tä tai osa­ta pa­la­ta ta­kai­sin tut­tuun paik­kaan. Myös pää­mää­rä tun­tuu kau­kai­sel­ta, jos ei tie­dä, mis­sä se on.

Toi­nen ver­taus ih­mi­sen ra­jal­li­suu­des­ta näh­dä tu­le­vaa on se, et­tä yrit­täi­si oh­ja­ta au­toa kat­so­mal­la vain taus­ta­pei­liin. Tätä en suo­sit­te­le edes ko­kei­le­maan. Voi ol­la mel­ko var­ma, et­tä näin aja­va löy­tää pian it­sen­sä au­ton­sa kans­sa ojas­ta, ”met­sä­hal­li­tuk­sen puo­lel­ta”.

Ju­ma­la on an­ta­nut sa­nan­sa op­paak­si, kar­tak­si, mat­kal­le. Hyvä oma­tun­to toi­mii kom­pas­si­na ar­jen va­lin­nois­sa. Kar­tan, eli Ju­ma­lan sa­nan, avul­la voi var­mis­tua oi­ke­as­ta suun­nas­ta ja sii­tä, et­tä pää­see pe­ril­le tai­vaan kun­ni­aan.

Ju­ma­la on an­ta­nut jo­kai­sel­le oman­lai­sen­sa elä­män: toi­sel­le ly­hy­em­män, toi­sel­le pi­dem­män. Ih­mi­si­nä me ym­mär­räm­me ja nä­em­me vain tä­män het­ken ja men­neen. Huo­mis­ta me odo­tam­me ja ase­tam­me sil­le toi­veem­me, mut­ta em­me voi tie­tää, mitä kaik­kea tu­lem­me koh­taa­maan.

Psal­mis­sa 86 (10–13) Daa­vid pyy­tää, et­tä Ju­ma­la joh­dat­tai­si hä­nen elä­mään­sä tah­ton­sa mu­kai­ses­ti. Ju­ma­la kaik­ki­tie­tä­vä­nä ja kai­ken yl­lä­pi­tä­jä­nä tun­tee jo­kai­sen luo­man­sa ih­mi­sen. Tätä me em­me voi ih­mis­jär­jel­lä ym­mär­tää. Tä­män Ju­ma­la on meil­tä sa­lan­nut, mut­ta sii­hen saa lap­sen lail­la us­koa ja luot­taa.

Kun lap­set oli­vat pie­niä, kä­vim­me usein pie­nil­lä päi­vä­va­el­lus­reis­suil­la. Niil­lä opin pal­jon. Las­ten ilo ja ute­li­ai­suus pie­niin­kin yk­si­tyis­koh­tiin pu­hut­te­li mo­nes­ti. Sa­moin pu­hut­te­li se luot­ta­mus, joka lap­sil­la oli. He ei­vät voi­neet kuin luot­taa äi­din ja isän tai­toi­hin osa­ta va­el­luk­sel­la mää­rän­pää­hän ja ta­kai­sin läh­tö­pai­kal­le.

Ker­ran olim­me Kil­pis­jär­vel­lä käve­le­mäs­sä Saa­nan hui­pul­le. Isä­nä olin jo huo­lis­sa­ni nuo­rim­man va­el­ta­jan voi­mis­ta ja eh­dot­te­lin ta­kai­sin kään­ty­mis­tä. Hän kui­ten­kin to­te­si to­me­ras­ti: ”Is­kä, tii­ät­kö, et­tä me pääs­tään pe­ril­le, kun vain kä­vel­lään.”

Lap­sen luot­ta­mus ja kär­si­väl­li­syys oli­vat sil­lä­kin ker­ral­la is­käl­le opik­si. Saam­me jo­kai­nen oman elä­mäm­me vai­heis­sa luot­taa sii­hen, et­tä Tai­vaan Isän tie­dos­sa ovat tu­le­vat päi­väm­me. Ih­mi­sel­tä ky­sy­tään kuu­li­ai­suut­ta ja kär­si­väl­li­syyt­tä sii­hen, et­tä Tai­vaan Isä kyl­lä kul­jet­taa ja et­tä hä­nen tah­ton­sa on hyvä. Hän kul­jet­taa las­taan koh­ti tai­vas­ta, us­kon pää­mää­rää.

Va­el­ta­es­sa­kin on tär­ke­ää se, et­tei las­taa lii­an pai­na­vaa rep­pua sel­kään, on tar­peek­si le­väh­dys­paik­ko­ja ja saa syö­dä hy­vin. Nä­mä­kin ku­vaa­vat us­ko­ne­lä­män tär­keim­piä asi­oi­ta. Ar­jen kuor­mat saa lait­taa pois us­ko­mal­la syn­nit an­teek­si. Evan­ke­liu­mis­ta saa ruo­kaa ja voi­maa mat­kal­le; syn­nit saa us­koa joka päi­vä an­teek­si Jee­suk­sen ni­mes­sä ja ve­res­sä. Saa ol­la Ju­ma­lan sa­nan hoi­dos­sa.

On tur­val­lis­ta luot­taa ja kiit­tää psal­min sa­noin: ”Her­ra, mi­nun Ju­ma­la­ni, si­nua minä kii­tän koko sy­dä­mes­tä­ni, iä­ti minä kun­ni­oi­tan ni­me­ä­si. Si­nun hy­vyy­te­si on suu­ri.”