Joku voi elä­män­sä ai­ka­na on­nis­tua ke­rää­mään suu­ren omai­suu­den. Suu­ren­kin omai­suu­den voi sil­ti myös het­kes­sä me­net­tää. Ka­to­a­vaa kaik­ki!

Paa­va­li, Fi­lip­pi­läis­kir­jeen kir­joit­ta­ja, koki elä­män­sä pe­rus­tus­ten mu­ser­tu­van. ”Olen me­net­tä­nyt kai­ken”, hän sa­noi (Fil. 3:8). Mitä me­ne­tet­tä­vää hä­nel­lä oli?

Paa­va­lil­la oli ol­lut hen­gel­li­nen rik­kaus, jota hän oli koko eli­ni­kän­sä kar­tut­ta­nut. Sitä työ­tä hän oli huo­lel­li­ses­ti ja suun­ni­tel­mal­li­ses­ti teh­nyt alus­ta saak­ka. Läh­tö­koh­dat­kin oli­vat hy­vät: ”Mi­nut on kah­dek­san­te­na päi­vä­nä ym­pä­ri­lei­kat­tu, olen syn­ty­pe­räi­nen is­ra­e­li­lai­nen, Ben­ja­mi­nin hei­moa, hep­re­a­lai­nen hep­re­a­lai­sis­ta van­hem­mis­ta. Lain nou­dat­ta­ja­na olin fa­ri­seus.” (Fil. 3:5.)

Oma rik­kaus kas­voi suo­ras­taan kor­koa ko­rol­le. ”In­to­ni ja kii­vau­te­ni osoi­tin vai­no­a­mal­la seu­ra­kun­taa, la­kiin pe­rus­tu­va van­hurs­kau­te­ni oli moit­tee­ton” (Fil. 3:6). Oman van­hurs­kau­den ra­ken­ta­mi­nen oli nou­su­joh­tei­sel­la ural­la.

Paa­va­li tus­kin it­se aa­vis­ti, et­tä tä­män kai­ken ar­vo voi ro­mah­tai­si yh­des­sä het­kes­sä. Suu­rim­man epä­toi­von kes­kel­lä ei näyt­tä­nyt ole­van enää mi­tään toi­voa, kaik­ki oli men­nyt. So­ke­a­na ja hä­tään­ty­nee­nä hän osa­si vain ru­koil­la.

Tar­jol­la suu­ri aar­re

Ju­ma­la he­rät­ti Paa­va­lin oman­tun­non ih­meel­li­sen ko­ke­muk­sen kaut­ta. It­se ylös­nous­sut Kris­tus pu­hut­te­li hän­tä. ”Saul, Saul, mik­si vai­no­at mi­nua? – – Minä olen Jee­sus, jota sinä vai­no­at.” (Ap. t. 9:4–5.) Tuos­sa het­kes­sä hä­nen oma­tun­ton­sa he­rä­si. It­se hän sa­noo, et­tä kun laki tuli, syn­ti vir­ko­si hä­nes­sä ja laki tap­poi hä­net (Room. 7).

Kun Paa­va­li sit­ten koh­ta­si Da­mas­kok­sen kau­pun­gis­sa ope­tus­lap­si Ana­ni­aan, hän sai kuul­la kä­sit­tä­mät­tö­män uu­ti­sen. Tar­jol­la oli suu­rem­pi rik­kaus ja aar­re, mitä hän kos­kaan oli osan­nut ku­vi­tel­la. Se aar­re oli Kris­tuk­sen val­mis­ta­ma van­hurs­kaus, jon­ka rin­nal­la oma­te­koi­nen hurs­kaus oli kuin ros­kaa, joka ei kel­paa Ju­ma­lal­le.

Hä­nel­le lah­joi­tet­tiin Ju­ma­lan val­mis­ta­ma van­hurs­kaus. Ana­ni­as ju­lis­ti ih­meel­li­sen ar­mo­pää­tök­sen, evan­ke­liu­min, jon­ka us­ko­ja saa omak­seen Ju­ma­lan van­hurs­kau­den.

On­nel­li­nen vaih­to­kaup­pa

Paa­va­li siis me­net­ti kai­ken, luo­pui kai­kes­ta ja voit­ti omak­seen Kris­tuk­sen. Me­ne­tys kään­tyi suu­rek­si voi­tok­si. Nyt hä­nel­le avau­tui uu­si nä­kö­kul­ma koko elä­mään: ”Kuu­lun hä­nel­le. Näin mi­nul­la ei ole enää mi­tään omaa, lain nou­dat­ta­mi­seen pe­rus­tu­vaa van­hurs­kaut­ta, vaan se van­hurs­kaus, jon­ka pe­rus­ta­na on us­ko Kris­tuk­seen.” (Fil. 3:9.)

Paa­va­lil­la al­koi uu­si elä­mä. Suu­ri voit­to ja an­teek­si­an­ta­muk­sen ilo sii­vit­ti­vät kil­voi­tuk­seen koh­ti maa­lia. Mat­kan pääs­sä odot­taa voit­ta­jan pal­kin­to, pää­sy tai­vaa­seen. Tätä aar­ret­ta Paa­va­li piti esil­lä koko lo­pun elä­män­sä ajan.

Van­hat us­ko­vai­set pu­hui­vat usein ”on­nel­li­ses­ta vaih­to­kau­pas­ta”. Tuos­sa kau­pas­sa syn­ti­taa­kat ote­taan pois ja ti­lal­le an­ne­taan Ju­ma­lan val­ta­kun­nan aar­re, van­hurs­kaus, rau­ha ja ilo Py­häs­sä Hen­ges­sä.

Elä­män­sä vii­mei­si­nä päi­vi­nä Paa­va­li kat­se­li pian päät­ty­vää mat­kaa. Ta­ka­na oli kil­pa­juok­su, edes­sä odot­ti jo van­hurs­kau­den sep­pe­le, jon­ka Her­ra an­taa kai­kil­le us­kos­sa nuk­ku­vil­le. Paa­va­li pu­hui fi­lip­pi­läi­sil­le roh­kai­se­vas­ti: ”Sin­ne Ju­ma­la kut­suu Kris­tuk­sen Jee­suk­sen omat” (Fil. 3:14). Sii­vit­tä­köön mei­tä kaik­kia täl­lä mat­kal­la ian­kaik­ki­sen elä­män toi­vo. ”En muil­le tah­do elää, vaan yk­sin hä­nel­le, en maas­ta huo­li enää, tai­vaa­seen rien­te­len.” (Sl. 118:4.)

Mik­ko Käl­kä­jä

Jul­kais­tu Päi­vä­mie­hes­sä 28.1.2015.