Pro­feet­ta Mii­ka ky­se­li ai­ka­naan, mitä ih­mi­nen voi an­taa Ju­ma­lal­le, kel­paa­vat­ko hä­nel­le run­saat hy­vi­ty­suh­rit (Mii­ka 6:6–8). Ky­sy­mys liit­tyi it­sen­sä oi­ke­aan tun­te­mi­seen suh­tees­sa Ju­ma­laan ja toi­siin ih­mi­siin.

Voi­ko ih­mi­nen an­sai­ta hy­vyyt­tä ja omai­suut­ta omil­la an­si­oil­laan, ol­la Ju­ma­las­ta riip­pu­ma­ton ja tar­jo­ta Ju­ma­lal­le­kin omas­taan? Voi­ko ih­mi­nen hy­vit­tää te­ko­jaan pal­ve­le­mal­la lä­him­mäis­tään? Voi­ko ih­mi­nen ol­la lä­him­mäis­tään suu­rem­pi?

Us­kon­no­no­pet­ta­ja­ni ky­syi vii­den­te­nä kou­lu­vuo­te­na­ni luo­kal­ta, mikä oli­si kaik­kein suu­rin voit­to. Vas­ta­sin, et­tä jos voit­tai­si koko maa­il­man. Sit­ten eräs tyt­tö vas­ta­si: ”Jos voit­tai­si it­sen­sä.” Vii­sas opet­ta­ja ei kom­men­toi­nut vas­tauk­sia, mut­ta ajat­te­lin opet­ta­jan an­ta­van pis­teet ty­töl­le. Vaik­ka oma vas­tauk­se­ni saat­toi sil­loin hä­vet­tää­kin, ajat­te­len nyt, et­tä on hyvä ol­la avoin it­sel­leen ja toi­sil­le. Sa­mal­la on hyvä ol­la nöy­rä ja val­mis kor­jaa­maan aja­tuk­si­aan ja elä­män­sä suun­taa.

Mo­net haa­vei­le­vat tä­nään­kin ul­koi­siin olo­suh­tei­siin liit­ty­vis­tä asi­ois­ta ku­ten ra­has­ta, kun­ni­as­ta ja mu­ka­vuu­des­ta. Kun heil­tä sit­ten ky­sy­tään, mik­si he sitä toi­vo­vat, he vas­taa­vat, et­tä sit­ten voi­si tun­tea si­säis­tä tyy­ty­väi­syyt­tä, rau­haa ja iloa. Mik­si sitä ei voi­si ko­kea jo täs­sä ja nyt? Tyy­dyt­tää­kö oma­hy­väi­syys ja oma­va­rai­suus kui­ten­kaan su­rua omas­ta va­ja­vai­suu­des­ta?

Omas­ta ul­koi­ses­ta hy­vin­voin­nis­ta oli ky­sy­mys sil­loin­kin, kun Pie­ta­ri pa­hek­sui sitä, et­tä Jee­sus an­tai­si hen­ken­sä pa­han­te­ki­jäin kä­sis­sä. Sii­hen Jee­sus sa­noi lu­jas­ti: ”Mene pois mi­nun edes­tä­ni, saa­ta­na; sinä olet mi­nul­le pa­hen­nuk­sek­si, sil­lä sinä et ajat­te­le sitä, mikä on Ju­ma­lan, vaan sitä, mikä on ih­mis­ten. – – Jos joku tah­too mi­nun pe­räs­sä­ni kul­kea, hän – – ot­ta­koon ris­tin­sä ja seu­rat­koon mi­nua.” (Matt. 16:23–24.)

Jee­sus oli ai­em­min vuo­ri­saar­nas­sa opet­ta­nut et­si­mään en­sin Ju­ma­lan val­ta­kun­taa ja hä­nen van­hurs­kaut­taan. Sii­tä Paa­va­li se­lit­tää, et­tä se on si­säis­tä van­hurs­kaut­ta, rau­haa ja iloa Py­häs­sä Hen­ges­sä. Jee­suk­sen mu­kaan sen ohel­la ih­mi­sel­le an­ne­taan kaik­ki ul­koi­nen­kin. Ero­na tä­män maa­il­man on­nen opeil­le on kui­ten­kin se, et­tei Ju­ma­lan val­ta­kun­nan omak­si saa­mi­nen ole mei­dän omis­sa kä­sis­säm­me. Pyhä Hen­ki kut­suu mei­tä evan­ke­liu­min kaut­ta ja an­taa voi­man us­koa ja us­kol­la vas­taa­not­taa syn­tien an­teek­si­an­ta­muk­sen sa­no­man ja sen ohel­la kaik­ki Ju­ma­lan val­ta­kun­nan aar­teet.

Jee­sus va­roit­taa ope­tus­lap­si­aan kiin­nit­tä­mäs­tä sy­dän­tään maal­li­seen hy­vään. ”Mitä se hyö­dyt­tää ih­mis­tä, vaik­ka hän voit­tai­si omak­sen­sa koko maa­il­man, mut­ta sai­si sie­lul­len­sa va­hin­gon? Mitä voi ih­mi­nen an­taa sie­lun­sa lun­naik­si?” (Matt. 16:26.)

Ka­do­te­tun sie­lun lun­naik­si eli mak­suk­si ei kel­paa ih­mi­sen hy­vyys, suu­ri­kaan omai­suus, ei edes koko maa­il­man omai­suus. Vain vi­a­ton Kris­tuk­sen uh­ri on kel­van­nut Ju­ma­lal­le ih­mis­sie­lun mak­suk­si. Ei kul­lal­la ei­kä ho­pe­al­la vaan Jee­suk­sen py­häl­lä kal­liil­la ve­rel­lä, vi­at­to­mal­la kär­si­mi­sel­lä, kuo­le­mal­la ja ylös­nou­se­mi­sel­la on mei­dät lu­nas­tet­tu. Suu­ri voit­to on ol­la ju­ma­li­nen ja tyy­tyä on­neen­sa.

Pro­feet­ta Mii­ka vas­taa ky­sy­myk­seen­sä: ”Vain tätä Her­ra si­nul­ta odot­taa: tee sitä mikä on oi­kein, osoi­ta rak­kaut­ta ja hy­vyyt­tä ja va­el­la val­vo­en, Ju­ma­laa­si kuun­nel­len” (Mii­ka 6:8). Olem­me an­si­ot­to­mia syn­ti­siä ja teem­me mat­kaa kii­tol­li­si­na Ju­ma­lal­le ja myö­tä­tun­toi­si­na lä­him­mäi­sil­le.

Mat­ti Kont­ka­nen

Jul­kais­tu Päi­vä­mie­hes­sä 11.9.2019

Ku­vi­tus­ku­va: H.H.