Tä­nään au­rin­ko näyt­täy­tyy vain muu­ta­man tun­nin ajan, ja se­kin het­ki voi ol­la pil­vi­nen. Pi­meys val­taa suu­rim­man osan päi­väs­tä. Kaa­mos ma­sen­taa ja kai­paam­me va­loa. Valo an­taa voi­maa elää.

Pi­me­äs­sä het­kes­sä riit­tää se­kin, et­tä nä­em­me va­lon pil­kah­duk­sen. Se luo toi­voa. Pi­me­äs­sä yös­sä voi näh­dä kirk­kai­ta täh­tiä. Kirk­kain täh­ti lois­taa vii­mei­se­nä aa­mu­öi­sel­lä tai­vaal­la juu­ri en­nen aa­mun val­ke­ne­mis­ta. Tämä koin­täh­ti en­nus­taa päi­vän val­ke­ne­mi­sen ja päi­vä al­kaa sa­ras­taa.

Tämä koin­täh­ti voi syt­tyä mei­dän sy­dä­mis­säm­me. Mikä sen sy­tyt­tää? Jo­han­nes il­mes­tyi pi­me­ään maa­il­maan ju­lis­ta­maan pa­ran­nus­saar­naa. Hän ei vai­pu­nut epä­toi­voon, vaan us­koi pian il­mes­ty­vään va­loon ja ke­hot­ti mui­ta­kin us­ko­maan. Pi­meä maa­il­ma on kaut­ta ai­ko­jen tar­vin­nut us­kon ja toi­von täh­tiä. Ju­ma­lan sana voi saa­da ih­mei­tä ai­kaan. Jo­kin si­säl­lä lii­kah­taa ja ovi avau­tuu. Si­säl­le as­tu­es­sa ko­kee va­lon ja läm­mön.

Kris­tus kät­key­tyy lä­him­mäi­sen hah­moon

Toi­von nä­ke­mi­ses­sä on kyse luot­ta­muk­ses­ta. Luo­tam­me­ko Ju­ma­laan? Kuor­mat saat­ta­vat muo­dos­tua lii­an suu­rik­si, ei­kä tun­ne­lin pääs­sä näy va­loa. Us­ko­kin voi jou­tua ko­e­tuk­sel­le. Voim­me tuo­da va­loa myös kuor­mien al­le uu­pu­neil­le. Toi­von pil­kah­duk­si­na voi­vat ol­la jou­lu­ter­veh­dyk­set, muis­ta­mi­set ja avun tar­jo­a­mi­nen.

Kris­tus on kät­ket­ty­nä lä­him­mäi­seen. “Mi­nun oli näl­kä, ja te an­noit­te mi­nul­le ruo­kaa. Mi­nun oli jano, ja te an­noit­te mi­nul­le juo­ta­vaa. Minä olin ko­di­ton, ja te otit­te mi­nun luok­sen­ne. Minä olin alas­ti, ja te vaa­te­tit­te mi­nut. Minä olin sai­ras, ja te kä­vit­te mi­nua kat­so­mas­sa. Minä olin van­ki­las­sa, ja te tu­lit­te mi­nun luok­se­ni.” (Matt. 25:35–36.)

Kris­tus on valo

Tie­toi­suus sii­tä, et­tä valo voit­taa pi­mey­den, riit­tää an­ta­maan toi­voa. Jou­lun pro­fe­tia lu­paa: “Kan­sa joka pi­mey­des­sä va­el­taa, nä­kee suu­ren va­lon.” Kris­tus on valo. Kris­tus on va­lon­läh­de myös niil­le, jot­ka val­mis­tau­tu­vat jou­luun il­man ra­kas­ta ja tär­ke­ää ih­mis­tä.

Hau­ta­kynt­ti­län pie­ni liek­ki syt­tyy tal­ven synk­kään pi­mey­teen. Se an­taa toi­von tuik­keen sy­dä­meen. Vir­ren sa­noin ky­sym­me: ”Kos­ka va­lais­see koin­täh­tö­nen?” Vas­tauk­sek­si riit­tää: ”Tai­vaal­le nos­tan yh­te­nään kat­see­ni kai­paa­van. Va­loa jos en nä­e­kään, sen tie­dän lois­ta­van.” (Vk. 361:1.)

Pet­ri Sa­to­maa

Jul­kais­tu Päi­vä­mie­hes­sä 10.12.2014.

Kuva: Ar­vi Tyni